Metsiä kävellessäni pyssy olalla oli minut tavoittanut tuollainen jumalan ilma. Se puhalsi pohjoisesta melkein kirkkaalta taivaalta, siellä täällä vain joitakuita hyvin ylhäällä kiitäviä pilven hattaroita. Korpi pauhasi ja ryski niin, ettei ollut ajattelemistakaan kuulla koiran haukuntaa tai linnun lentoa. Haluttomaksi oli mennyt Hallikin, joka kulki melkein jaloissa edelläni, häntä puoleksi alhaalla ja nähtävästi hiukan häpeissään, kun tuuli aukeimmilla paikoilla ajoi sen turkkikarvoja vastasukaan.
Ja yhteisestä päätöksestä me molemmat käännyimme leveimmälle polulle hakeaksemme suojaa ensimmäisessä talossa tai torpassa.
Sieltä aukeni vähän päästä ruishalme eteemme metsän keskestä. Halmeella oli leikkuuväkeä. Selin kun olivat meihin ja kun ahertivat sängen reunassa, eivät huomanneet minua, ennenkuin seisoin ihan vieressä. Ne keskeyttivät kaikki leikkuunsa ja jäivät meihin tuijottamaan. Toivotin heille päivää ja pistin kättä vanhimmalle miehelle, joka oli eräs minulle tuttu sydänmaan isäntä. Sen lisäksi oli siinä kaksi vaimoihmistä ja renki.
—Kuuluuko sitä mitä? kysyi isäntä ja pisti sirppinsä kuhilaan päähän.
—Ei tuota muuta kuin kovasti tuulee.
—Kylläpä tuuleekin, niin etteivät kuhilaat tahdo pystyssä pysyä. Vaan viimeisiä nuo nämä olisivatkin.—Herra on lähtenyt metsälle, lisäsi hän sitten. Mitenkäs se metsä pitää miehinään?
—Ei siitä paljon tahdo olla tällaisella ilmalla. Päänsä kaupalla siellä kulkee.
Naiset katsahtivat toisiaan silmiin, niinkuin olisi heillä ollut jotain mielessä, joka oli vasta tapahtunut ja josta oli vasta puhuttu. Mutta he eivät näyttäneet tahtovan sitä sanoa ja jättivät isännälle sananvuoron.
—Ei ole tainnut vielä kuulua sinne kirkonkylään se tapaus, joka täällä tapahtui mennä maanantaina, kun oli näinikään tämmöinen ankara ilma.
—En ole minä ainakaan kuullut. Onko se tehnyt vahingoita?