—Entä hän itse?
—Itsensä sen oli puu rysäyttänyt kyykkysiltä alleen niin pahasti, että selkä oli mennyt poikki ja toinen sääriluu jalkaterineen kaikkineen korttelin syvälle maan sisään.
—Hän kuoli kohta?
—Henki siinä vielä oli ja ihminen täydessä tunnossaan koko ajan, kun koivun tyveä hakattiin päältä pois … muuten ei sitä olisi saatukaan siitä irtautetuksi, kun puu painoi selkää. Vasta sitten se pyörtyi, kun piti jalkaa vetää maasta ylös.
Isäntä kertoi tämän rauhallisella, tyynellä äänellä piippua sytytellessään. Kun oli saanut tulta taulaan, lisäsi hän:
—Elihän se sitten vielä tiimaa vaille seitsemän vuorokautta, ennenkuin henki lähti.
—No, mutta eikö hänelle haettu tohtoria?
—Ei tuolle osattu tohtoriakaan, ja minkäpä sille olisi luunvialle, tohtorikaan tainnut. Koetettiin sille kyllä antaa hokmannia, mutta ei ollut apua rohdoistakaan.
Tapaus, yksinäisen vaimon kuolema, oli nähtävästi kuitenkin koskenut isäntäänkin kipeästi, niinkuin näytti, sillä jonkun aikaa mietittyään ja piippua vedeltyään virkkoi hän:
—Se tuo vain tinkii välistä mieleen tulemaan, ettei tainnut olla omassa vallassaan senkään kuolema … vai mitenhän lienee sekin kohta.