Olin niin tulisesti rakastunut kuin voi olla ainoastaan koulupoikana ollessaan. Olin viimeisellä luokalla, ylioppilaskirjoitukset olivat juuri päättyneet, ja tunteeni olivat nousseet niin korkealle, että jos olisi ollutkin jonkinlainen lemmen lämpömittari, se ei enää olisi voinut sen astemäärää osoittaa, ei varjossakaan. Kuumuus oli niin kova, että vaikka päiväkaudet kuljin kalpeana ja väsyneenä, niin en silti saanut yölläkään unta silmiini. Minä ähkin ja puhkin, kieriskelin vuoteellani, peite painoi, ja lakanakin oli liian raskas. Päänalunen oli tietysti tuhannella sykkyrällä, oljet allani ruumenna, ja sänky narisi ja valitti vaivojaan.
—Mitä sinä siinä yökaudet peppuroit, ettei saa nukkua, murisi veljeni, joka oli tuomittu nukkumaan samalla tilalla.
—Enhän minä mitään…
—Vai et mitään?
—Kun on niin vari.
—Eipähän minulla ole vari…
Mutta hän ei ollutkaan rakastunut niinkuin minä eikä tiennyt, kuinka minä kärsin.
Minä en voinut muuten, minun täytyi avata ikkuna.
Se oli kaupungin rantaan päin, ja naapurin puutarhan ja takapihan yli näkyi siitä palanen järven lahtea. Ulkona oli valoisa kevätyö, ja siellä oli niin kaunista, niin kaunista, että minua taas melkein itketti.
Eihän tämä ollut aivan ensimmäinenkään rakkauteni. Olihan niitä ollut kolme rakkautta kaikkiaan, yksi siellä maalla ja kaksi täällä koulussa. Mutta minä olin silloin vielä lapsi, ja ne olivat olleet sellaisia lapsellisia rakastumisia. Melkein halveksin itseäni ajatellessani, kuinka naurettava olin ollut siihen aikaan ja kuinka pintapuolisia tunteen olivat olleet. Nehän olivat perustuneet ainoastaan ulkonaisiin ominaisuuksiin, kauniisiin silmiin, kiharoihin ja leiskaviin letteihin. Heidän sisällistä arvoaan—pappilan Helmin, Anna Pettersonin ja viimeksi Ida Nymaninkin—en ollut vähääkään punninnut. Ja mikä minä olin silloin ollut? Koulupoika, joka ei voinut kaukaisessakaan tulevaisuudessa ajatella edes kihloihin menemistä, vielä vähemmin kodin perustamista.