—Sitä se on merkillinen mies tuota … yökaudet se valvoo ja kirjoittaa mitähän kirjoittaneekin … eikö tehne rakkaudenkirjettä, koskapahan oli ostanut eilen punaista paperia?
—Kuka sinulle on sitä valehdellut?
—Hiltusen puotipoika sanoi.
—Se ei ole totta!
—Sitä Fribergin Fannyako sinä?
—Suus kiinni!
Hoitajamme, vanha perheen palvelija, pitää minun puoltani:
—Syökäähän pois elkääkä tyhjää hupattako.
Siihen se jäi, ja minä lähdin ulos kaupungille, kirje povitaskussa.
Se olisi nyt ollut saatava perille, mutta siinä ilmaantui yht'äkkiä odottamattomia vaikeuksia. Kaupungin postia ei ollut eikä minulla ollut ketään, jonka olisin voinut lähettää viemäänkään. Jos vilkuttaisin issikan ja antaisin sille viisikolmatta penniä ja sanoisin, että vie tämä kirje neiti Fanny Fribergille? Mutta siitä syntyisi liika suurta meteliä. Se ajaa koluuttaisi rattaineen niiden portista sisään, seisauttaisi hevosen rappujen eteen ja kompuroisi keittiöön. Ehkei olisi Fanny itse saapuvilla, mutta jos olisikin, niin saattaisi hän kysäistä: »Keneltä on tämä kirje?» Siltä ja siltä, voisi issikka vastata paukauttaa, niin että kuuluisi kaikkiin huoneisiin. Tai jos ei kysyisikään, niin saattaisi Fanny mitään pahaa aavistamatta avata kirjeen kaikkien nähden, ja punainen paperi herättäisi heti kohta epäluuloa. Se olisi kyllä nerokas tuuma, jos lähettäisin kirjeen eri kuoressa johonkin postikonttoriin, ja kun ne sen avaisivat siellä, niin palauttaisivat tänne takaisin, kun olisi postimerkki päällä. Mutta mitä ne ajattelisivat siitä siinä postikonttorissa? Ja sitä paitsi voisi kirje hukkua; ja jos tulisikin perille, en tietäisi, milloin se on tullut.