Ei sitä voi muuten järjestää, kuin että itse pistän sen hänen omaan käteensä. Mutta ei sekään ollut niin mutkatonta. Mitenkä minä sanoisin hänelle? Niinkö, että: »Tässä olisi minulta sinulle kirje?» Ei se sovi. Jos en virkkaisi mitään, ojentaisin sen vain hänelle äänettömällä liikkeellä ja hyökkäisin ulos? Mutta eikö sekin ehkä olisi naurettavaa?
Yht'äkkiä iskee päähäni nerokas tuuma. Sisareni Hanna ja hän ovat joskus olleet kirjeenvaihdossa. Minä annan sen hänelle ja sanon, että se on tullut minulle Hannan kirjeen sisässä jonkun matkustavaisen mukana ja sitten minä sanon, että nyt täytyy minun mennä.
Mutta kun tulin heille, ei Fanny ollut kotona. Oli mennyt kirkkoon. Veli oli kyllä kotona, mutta ehdotti, että mentäisiin kävelemään. Ja minun täytyi kävellä hänen kanssaan koko aamupäivä ja palata kirje taskussa kotiin päivälliselle.
En saanut asiaani toimitetuksi iltapäivälläkään. Kävelin kyllä heidän ohitsensa, ja pihalta kuului krokettipallojen pauketta. Mutta lankun raosta näin, että siellä oli vieraita. Turha olisi yrittääkään, sillä tietysti ne jäävät sinne koko illaksi.
Kaupunki kiehuu sunnuntaiyleisöä. Suurissa, kaduntäyteisissä laumoissa vaeltavat koulupojat ja koulutytöt ylös ja alas kaupunkia pitkin, nauraen ja metelöiden. Minua ne inhottavat kaikki tyynni. Semmoisia iloisia, pintapuolisia ja kevytmielisiä olentoja, joilla ei ole aavistustakaan elämän todellisista kärsimyksistä ja tuskin tuleekaan… Ja yhä ne vain pelaavat krokettia siellä Fribergin pihassa, vaikka jo hämärtää. Se Fannykin … mitähän sillä nyt on niin hauskaa naurettavaa? Ja minun täytyy mennä yksin kotiini. Otan avaimen ovelta, heittäyn vuoteelleni ja olen onneton.
Seuraavana aamuna alkoivat jo tentit. Mikä kohtalon iva—sanoin minä— lukea tällaisessa mielentilassa vanhoja vuosilukuja! Mikä ilmeinen ironia—hymähdän minä katkerasti—ratkaista probleemeja, kun elämän suurin kysymys odottaa ratkaisuaan!
Eikä tuo otollinen hetkikään näyttänyt koskaan tulevan. Silloin kun vain suinkin sopi, minä tosin menin hänen luokseen siinä vahvassa vakaumuksessa, että nyt se tapahtuu. Mutta oli niinkuin olisi varta vasten niin asetettu, etten koskaan saisi tavata häntä kahden kesken. Milloin on mikin hänen pikkuveljistään ja sisaristaan saapuvilla, ja niitä näyttää nyt kihisevän enemmän kuin koskaan ennen hänen ympärillään. Milloin niitä on toisessa nurkassa, milloin toisessa, milloin ne kaikki katsoa moljottavat minua vasten silmiä. Voisi se hyvin hyvästi ajaa ne peräkamariin! Ja sen se kai tekisikin, jos rakastaisi minua. Mutta rakastaakos se—? Ja jos joskus olisin nopealla käden käänteellä ennättänytkin suorittaa asiani ja hyökätä sen tehtyä tieheni, niin en saanut sitä tehdyksi omilta epäilyksiltäni. Monesti olen jo siirtänyt kirjeen povitaskusta sivutaskuun, monesti siihen jo tarttunut ja aikonut nakata sen hänen syliinsä. Mutta aina jää pala nielemättä. Huomenna nielaisen … mutta kurkkuun se jää huomennakin.
Kului päiviä ja kului viikkoja. Illoilla aina varmuuden vuoksi suljin kirjeeni lukittuun laatikkooni ja aamulla otin sen sieltä esille. Kuori alkoi tahraantua ja nurkat vääntyä koirankorville, niin että se lopulta piti kääriä paksun, harmaan paperin sisään.
Ei käynyt syönti päivällä eikä yöllä nukkuminen. Kuumuus oli kohonnut vielä korkeammalle. Vuoteesta ei ollut kuin riekaleita jälellä. Veljenikin oli vaatinut vuode-eroa ja laittanut itselleen oman tilan sohvan kannelle toiseen huoneeseen.