Lukukausi lähenee loppuaan, tentit ovat kohta kaikki suoritetut. Mutta tunteeni ovat yhä vielä povitaskussa, ja yhä tykyttää sydän harmaaseen paperiin—kun yht'äkkiä tulee apu kuin taivaasta suoraan.
Kaupungin naiset ovat varattomien ylioppilaskokelaiden hyväksi panneet toimeen arpajaiset. Fanny on valittu myömään arpoja, ja eräänä päivänä —yhtenä kaikkein synkimmistä—kysyy hän minulta, enkö tahtoisi ruveta hänen kasöörikseen.
Hän siis rakastaa minua! Minä en siis olekaan hänelle enää yhdentekevä! Ilmankos hän siis on ollutkin niin alakuloinen! Kuinka en ole sitä ennen huomannut!
»Oi terve pohjola, isäimme onnela!»—laulan minä pukeutuessani ja riennän hevosella noutamaan häntä hänen asunnostaan.
Hän tulee ovessa vastaan, pannen hansikkaitaan käsiinsä. Yllään on hänellä vaaleanpunainen puku. Vaaleanpunainen!
—Kas, kas! sanoi hän, frakissa ja vaikeassa kaulahuivissa … käännypäs … se sopii hyvin tuo sinun uusi pukusi.
Saan sulkea hänet melkein syliini auttaessani päällysvaatteita hänen ylleen.
—Ei tarvitse tulla noutamaan, sanoo hän palvelijalleen. Ja minulle:—
Ole hyvä ja pistä tämä avain taskuusi.
Nyt ei ole enää epäilemistäkään, nyt olen siitä varma! Ja tänä iltana tulee se tapahtumaan!
Ei koskaan ole hän ollut niin kaunis kuin tänä iltana. Me seisomme pienellä lavalla ylempänä muita. Hän latelee noita somia valkeita paperikääröjä lasiselle lautaselle, minä otan vastaan rahat, meidän yhteinen kauppamme käy hyvin, ihmiset sanovat ostaessaan: »Teidän onnellanne!» ja meidän arpamme ovat myydyt loppuun ennemmin kuin kenenkään muun.