—No hyvä, ehdinhän sen sittenkin saada. Minä jo luulin, että hän oli minut aivan unohtanut.
—Galopaad! komennetaan.
Nyt se on tehty, nyt en voi enää peräytyä, nyt on kohtaloni ratkaistu!
Minä laukkaan kuin riivattu. Tunnen tuskin, että hän on kainalossani.
—Vaihdosss! huudetaan, mutta minä en tottele, minä en tahdo päästää häntä, minä karkaan omineni ohitse. Lattia läikkyy jalkaini alla, seinät huojuvat kaatuakseen ja lamput heiluvat kuin kirkonkellot. Vapaat vuorot alkavat, minua johdetaan ja viedään ympäri salia, kainaloiden alitse ja rivien lomitse, minä käyn, kumartelen, laukkaan ja pyörin, välistä on hän vierelläni, välistä huomaan olevani yksin ainoastaan herrojen kanssa. Tuntuu niin kumman vieraalta, en tiedä, olenko se minä vai onko se joku muu. Mutta minähän sitä olen sittenkin minä! Mitä? Sanoinko sen hänelle? Niin, niin! Tuolla hän on! Kiertää tännepäin kädestä käteen!—Kylmä hiki kihoaa koko ruumiistani. Tuntuu kuin pyörryttäisi.—Promenaad!—Avanssee! Retiree!—Ei, ei! Kaikki on ehkä menetetty!—minä tunnen sen yht'äkkiä, minä veltostun ja jäykistyn.
Mutta hän katsoo yht'äkkiä huolestuneesti minuun.
—Voitko pahoin?
—Kuinka niin?
—Olet aivan kalpea.
—Olenko, en tiedä, ei minulla ole mitään.