Tanssi lakkaa samassa. Miksi hän kysyi yht'äkkiä, voinko pahoin? Vien hänet salin yli ja kumarran juhlallisesti, mutta merkitsevästi;
—Kiitoksia, Fanny, tämä oli minun viimeinen tanssini.
—Kuinka niin?
—Ilman vain … en aio enää koskaan tanssia.
—Et koskaan?
—En koskaan.
Hän katsoo minuun yhä vähän huolestuneesti. Pyörähdän jo mennäkseni, mutta yht'äkkiä tunnen käännähtäväni, näen ojentavani hänelle—sen harmaaseen paperiin käärityn kirjeen. Kuulen sanovani:
—Tässä se onkin … minä en muistanutkaan … sisareni kirje … ja näen, että hän ottaa sen ja menee naisten huoneeseen.
Lattia, jonka yli minun on mentävä herrain ravintolaan, on kuin rajaton erämaa, hyvin kaukana tuolla on ovi ja sen edessä pieniä punaisia naamoja ja jotain valkeata ja mustaa.
Vähän myöhemmin ulkona käytävässä. Olen juonut lasin punssia. Tahdon juoda tänä iltana! Tahdon tyhjentää pohjaa myöten elämäni katkeran kalkin. Sillä miksi minä, miksi juuri minä olen ikuisesti tuomittu olemaan onnen hylkylapsi! Mikä kirosi minut unhottamaan siihen sen harmaan paperin!