Seisottiin kehässä liekkien ympärillä, jotka rätisten kiiruhtivat eri haaroilta ylöspäin selkärangaksi pystytetyn petäjän latvaa kohti. Sinne päästyään paukahtivat ne suurella huminalla yhteen ja nuoleksivat pitkinä kielinä tyyntä ilmaa.
Pikkupojat huusivat hurraata ja heittelivät risuja liekkien lisäsyötiksi, kun tulen ensimmäinen puuskaus oli ohitse.
Tarkastelin sillä välin Forsbergia, joka seisoi vieressäni ja oli jäänyt tuleen tuijottamaan. Hän seisoi hajasäärin, kädet housuntaskuissa, hattu toisella korvalla ja sammunut paperossi suupielessä. Hänen silmissään oli totinen, tarkkaava ilme, joka muistutti sitä katsetta, mikä usein on maalareilla, kun he tutkivat jotain aihetta. Ja yht'äkkiä ojensi hän kätensä, osoitti sillä taivaan ja tulen rajaa ja sanoi minulle:
—Se on mainio efekti tuo…
—On se, vastasin minä hiukan hämmästyen.
—Tuo taivas tuossa … katsokaa, kuinka se nyt on tumma … ja se ylimeno kirkkaampaan vähän kauempana … tuon tytön punaiset kasvot ja sininen esiliina, miten ne loistavat … se on komeata … noissa tuolla taampana voittaa taas taivaan valaistus…
—Niin, sanoin minä, muuta osaamatta, enkä voinut enää pidättäytyä kysymästä:
—Te olette maalari?
—Olen minä maalannutkin.
—Ettekö sitten enää?