—Sen näkee teidän luonnoksistanne … sinnehän ne nyt kaikki tätä nykyä menevät … mutta maalattiin sitä ennen Düsseldorfissakin … siellä se maalasi Holmbergkin.
—Te tunsitte hänet?
—Miksen olisi tuntenut, kun istuttiin joka ilta samassa kneipissä… Hän oli nero! huudahti hän, ikäänkuin tuntien tarvetta yht'äkkiä purkaa kaikki tunteensa—… ette te nykyajan nuoret pariisilaismaalarit vielä ole osanneet luontoa käsittää sillä tavalla kuin hän … teissä ei ole idealismia, teissä ei ole idealismia … mutta taiteessa täytyy olla idealismia … katsokaa tätä kesäyötä…!
—Mutta miksi te ette ole jatkanut? kysyi ystäväni ivan vivahdus äänessä.
—Minä en puhu itsestäni enkä teistäkään … puhutaan niistä suurista mestareista … mutta mitä merkitsevät yksilöt … yksilöt kaatuvat, mutta taide elää … eläköön taide … se taide on jotain pyhää ja jaloa!… Suomen taiteen malja!
Hän tarttui suurella liikkeellä lasiinsa. Veret alkoivat nousta yhä enemmän hänen päähänsä, hänen silmänsä paloivat ja otsan pinta kävi sameaksi niinkuin hänen ajatuksensa ja puheensa. Uteliaina me häntä tarkastelimme.
—Onko teillä vielä tupakkaa?—Kiitoksia!—Antakaa anteeksi! … mutta minä olen niin saakelin iloinen, että saan tavata tuttavia … miksette ole tutkinut Düsseldorfissa … mutta minusta tuntuu kuin olisimme kuitenkin vanhoja tuttavia!… Auch ich bin in Arkadien geboren! … niin, niin, mutta mitäpä minusta, minä olen mennyttä kalua!
—Mistä sen niin varmaan tiedätte?—Te olette kovin pessimisti.
—En minä tiedäkään, eikä sitä tiedä muutkaan … sitä luullaan ja päätellään ja sanotaan, että se ja se on mennyttä katua … mutta se riippuu asianhaaroista ja siitä, kuka onnistuu … te olette niin käytännöllisiä nykyaikaan … mutta sen minä sanon, että minä vielä näytän … antakaa minulle huomenna väriä ja kangasta, nuoret miehet…
—Kernaasti!