—Kumma, kun sinun ylpeytesi antaa myöten syödä samassa pöydässä!

—Rahan minä maksan ruuastani!

—Sinäkö sen maksat? Muut sinun syöntisi maksavat … joka pennin, minkä itse saat, juot suuhusi.

—Sinä et raski juodakaan!

Ja tällä typerällä tavalla jatkui heidän väittelynsä väen kokoontuessa heidän ympärilleen. Forsberg oli tällä välin taas täyttänyt lasinsa puhtaalla konjakilla ja ryyppäsi sitä kuiviltaan. Ryyppiessään ja riidellessään aleni hän alenemistaan samalle kannalle kuin hänen jokapäiväinen seuransa. Hänestä katosi kaikki muu, ja hänen sanansa ja liikkeensä muistuttivat tavallista rappiolle joutunutta nurkkakirjuria.

Meitä vaivasi tämä riita, ja me kehoitimme häntä tulemaan pois. Mutta silloin kääntyi hänen raivonsa meitä kohtaan. Epäonnistuneen kyvyn koko katkeruudella alkoi hän haukkua ystävääni:

—Hyvähän on teidän, joilla on suhteita ja hyviä ystäviä ja stipendejä, mutta mitä helvettiä maksaa köyhän miehen lapsen…!—ja sitten hän unohti sen ja alkoi sadatella maata ja taivasta ja väliin omaa itseään.

—Elkää nyt…

—Antakaa minun olla, pois minun silmistäni, herrat ja narrit!… Minä olen mennyttä kalua … mennyttä kalua … mutta minä kostan, minä kostan koko maailmalle … kas tuossa!

Ja hän heitti tyhjän lasinsa kiven kylkeen pirstaleiksi.