Heitto oli onnistunut. Mutta jos se ei olisi onnistunut, jos käärö olisi kilahtaen pudonnut lattialle, josta opettajat olisivat kiiruhtaneet sen korjaamaan,—niin, silloin olisi ollut hukassa sekä autettava että auttaja. Ja hän tiesi sen, tiesi, mikä vaara häntä uhkasi ja että hän pani alttiiksi kahdeksan vuoden ponnistukset, kenties koko tulevaisuutensa. Ja kuitenkin hän teki sen!
Kun kirjoitusten loputtua oli kokoonnuttu yhteiseen viftiin, pidettiin
Anttilalle puhe, jonka leikillisenä aiheena oli sanat:
»Kasvaako maine tanterella vaan, jot' uljaan urhon veri kostuttaa, ja eikö aseetonkin toisinaan voi miehuutt' osoittaa?»
»HÄTÄÄKÄRSIVIEN HYVÄKSI.»
Mauritz Ahlfelt, se »mallikelpoinen», jonka me kaikki tunnemme hänen virastostaan, jossa hän vielä ylimääräisenä palvelee, mutta on aivan varma pian pääsevänsä vakinaiseksi; ja Esplanadilta, missä hän salkku kainalossaan säännöllisesti kävelee kello kahden ja kolmen välillä; hän, tuo säännöllisten elintapojen ja varman virkamiestulevaisuuden mies, joka tosin Kämpissä istuu, mutta ei koskaan joudu suuremmalle viftille—hän ilmoitti tänään aamupäivällä puhelimella virkatovereilleen, ettei hän voikaan »tulla ylös», ja lisäsi, että hänellä on kova kohmelo, josta hän parhaillaan selvitteleikse Alppilassa.
Se hämmästytti heitä kaikkia, sillä heidän muistaakseen ei sellaista ollut vielä koskaan ennen sattunut. Syy tähän tapaukseen oli kuitenkin se, että Mauritz Ahlfelt eilen illalla oli ensi kerran esiintynyt suuren yleisön edessä, pitänyt puheen ja siis tavallaan joutunut »julkisten miesten» joukkoon.
Heti kohta kun hän, muutamia viikkoja takaperin, oli lukenut lehdistä ilmoituksen, että ne, jotka tahtovat keskustella keinoista oman maan hätääkärsivien hyväksi, kokoontukoot sinne ja sinne, sinä ja sinä päivänä, oli hän päättänyt, että siinä on tilaisuus, josta hänen ei sovi olla poissa.
Yleensä ei Mauritz Ahlfelt juuri ole välittänyt yksityisten harrastuksista. Hän on virkamies, eivätkä mitkään puuhat, joilla ei ole jotain virallista väritystä, häntä innostuta. Kansanopistoaatteellekin on hän pysynyt yleensä kylmänä, se kun hänen mielestään haiskahtaa jonkunlaiselta nuorison protestipuuhalta—vaikka asia muuten onkin hyvä. Sama on hänen suhteensa yhteiskouluasiaankin, vaikka hän ei periaatteessa olekaan yhteiskasvatuksen vastustaja—mutta kun eräissä johtavissa piireissä ei katsota tätä liikettä suosiollisin silmin, niin… j.n.e. Mutta aina on hän kuitenkin antanut voittoja ja ostanut arpoja sellaisiin hyväätekeviin tarkoituksiin kuin ovat esimerkiksi »joulubasaarit», »häveliäät köyhät», »naisten työtoimistot» y.m.s. Ne ovat kaikki virallisesti leimattuja, ja ne ovat ylempäin, hienosti sivistyneiden kansanluokkain suosiossa, joiden suosiossa tahtoo pysyä Mauritz Ahlfeltkin.
Mutta eivät mitkään hommat kuitenkaan ole saaneet hänen hyväksymistään niin täydellisesti kuin ehdotukset toimenpiteisiin ryhtymisestä uhkaavan nälänhädän poistamiseksi.
Heti kohta, kun hän kuuli siitä puhuttavan, tunsi hän itsessään oireita itsenäiseen aloitteeseen. Tässä täytyy minunkin astua toimivien miesten riviin, sanoi hän itselleen. Kun oli huomattu, mitä koko maan ja erittäinkin pääkaupungin kunnia vaati, niin sitä samaa tuntui hänenkin kunniansa vaativan. Asia oli sitä paitsi sellainen, että siinä toimi maan hallituskin, ja hänen oma päällikkönsäkin oli asiaan innostunut. Sillä oli siis täydellinen virallinen väritys. Ja sen palvelukseen antauminen oli kuin lisä ansioluetteloon. Kun hän sen joskus tulisi virkahakemukseensa liittämään, voisi siinä lopuksi seista: »Ollut sitä paitsi tehokkaasti avullisena toimissa hätääkärsiväin hyväksi.»