Ensi askel tähän suuntaan olisi julkinen esiintyminen asian hyväksi kuulutetussa kokouksessa.
Tämä kokous oli eilen, ja Mauritz Ahlfelt oli yksi niitä, jotka siinä pitivät puheen.
Kun eräs kokoonkutsujista oli kiittänyt yleisöä siitä, että se näin lukuisasti oli tullut saapuville, ja kehoittanut valitsemaan puheenjohtajaa, oli Mauritz Ahlfelt se, joka ensiksi erotti itsensä suuresta joukosta ja ehdotti, että eivätköhän kaikki läsnäolijat voisi yhtyä siihen, että pyydettäisiin herra X:ää—samaa, joka oli kokouksen avannutkin—johtamaan puhetta; johon yksimielisesti vastattiin: »Hyvä! hyvä!»
Hän oli koetellut ääntään, koetellut ryhtiään ja tunsi, että ne pitivät molemmat. Ja hän tunsi, että hän nyt onnistuu pitämään puheensakin, jota oli jo useampia päiviä valmistellut.
Hän onnistuikin. Olisi luullut, että hän oli vanha puhuja. Puheenparret olivat niinkuin olisi niitä kuullut satoja kertoja tätä ennen. »Se asia, joka meidät on tuonut tänne, se on», sanoi hän, »epäilemättä kaikista tärkeimpiä ja huolettavimpia. Hyinen halla, tuo maamme pahin vihollinen, on taas viime suvena liikkunut ankarana vieraanamme sekä pohjan perillä että itäisillä rajamaillamme, joita talven ja kevään kuluessa uhkaa arveluttava nälänhätä. Totta kyllä on, että kato ei ole kohdannut koko maata ja että sitä kenties on liioiteltu, mutta sitä emme kuitenkaan saa poispuhutuksi, että ellei pikaisiin aputoimiin ryhdytä, emme ole täyttäneet velvollisuuttamme ihmisystävinä ja kansalaisina. Suomalainen on tottunut kärsimään, hän ei valita, onnettomuuden kohdatessa hän ei sitä huuda kaiken maailman kuuluville, ja jos häneltä on halla vienyt hänen peltonsa viljan, sekoittaa hän pettua leipäänsä. Mutta juuri se on omansa kehoittamaan niitä seutuja, joille onni on ollut suotuisempi, jakamaan leipänsä niiden kanssa, joilta se puuttuu. Minä sentähden yhdyn täydellisesti niihin arvoisiin edellisiin puhujiin, jotka ovat ehdottaneet suurenmoista hyväntekeväisyysliikettä toimeenpantavaksi. Kun täällä myöskin on käynyt selville, että tiedot hätääkärsivistä paikkakunnista ja näiden paikkakuntien puutteen suuruudesta ovat jokseenkin vaillinaiset, ehdottaisin minäkin, että asetettaisiin komitea hankkimaan tarpeellisia tietoja näistä seikoista, joka komitea samalla saisi tehtäväkseen apuvarojen vastaanottamisen, tallentamisen ja jakamisen.»
Hän oli saanut pontta puheeseensa, hän lausui sen hyvin, ja hän oli ryhdikäs ja ulkomuodoltaan vaikuttava. Hänelle huudettiin »hyvä», ja kun tuli äänestys, mainittiin hän niiden joukossa, jotka olivat ehdotusta kannattaneet.
Hän istuutui paikoilleen hiukan huumautuneena, mutta ulkonaisesti kuitenkin rauhallisena. Ja hän kuuli takanaan kysyttävän, kuka on tuo, joka niin pontevasti puhui. Hänen nimensä mainittiin, ja joku aivan tuntematon herra kuului kuiskaavan eräälle naiselle: »Hän on eräs herra Ahlfelt, joka palvelee senaatissa ylimääräisenä.»
Kokous päättyi, ja yleisö hajosi. Eräs referentti tuli eteisessä kysymään, kirjoittaako hra Ahlfelt nimensä h:lla vai ilman.
Hänen nimensä siis tulee sanomalehdissäkin mainituksi. Nähtävästi oli hänen esiintymisensä herättänyt huomiota.
Hän aikoi ensin mennä kotiinsa, mutta vastustamaton halu veti häntä tänä iltana Kämppiin. Hänen täytyi saada tavata tovereitaan ja puhella heidän kanssaan.