Maalari ei virkkanut mitään, hän vain tarkasteli loitommalta tauluaan, vihelteli ja oli tyytyväisen näköinen.
Jo muutamia päiviä ennen kevätnäyttelyn avaamista kertoivat pääkaupungin sanomalehdet, että uusi taulu on saapunut ja että itse taiteilijakin näinä päivinä on odotettavissa kotimaahan.
Hän tuli, hänet nähtiin pian Esplanadissa ja Kappelissa täydellisesti pariisilaistuneena ja uusissa muotivaatteissa. Heidät huomattiin ja heitä osoiteltiin, kun hän morsiamensa kanssa esiintyi. Tuttavat, jotka heitä tapasivat, sanoivat jokainen:
—Ja se sinun uusi taulusi, sehän kuuluu olevan jotain erinomaista.
Tulee olemaan todellinen nautinto saada sitä nähdä.
Kun hän oli saanut taulunsa hyvin asetetuksi, vei hän sitä ensiksi katsomaan morsiamensa ja tämän vanhemmat. Hän tuli heitä kotoa noutamaan, ja aikomus oli pariisilaiseen tapaan palata sen jälkeen Villensaunalle syömään aamiaista.
Hän kuljetti heidät suoraa päätä suuren taulunsa eteen.
—Tässä tämä nyt on!—Mitä te siitä arvelette?
Hän näki morsiamensa punastuvan ja tunsi hänen kätensä laukeavan käsivarrestaan. Rouva pyörähti vihaisella liikkeellä hänen puoleensa.
—Onko tämä taulu sinun maalaamasi?
—On.