Silloin vasta tuntui oikein siltä, kuin olisivat mieron tahrat peseytyneet kokonaan pois sekä ruumiista että sielusta. Ja raukean suloisiin unelmiin vaipuneena istuin minä syntymäsaunani nurkkahirren nenässä ja annoin kesäöisen ilman hengen itseäni jäähdytellen hyväillä ja tuudittaa mieltäni aatteettomasti harhaileviin unelmiin, edessäni pelto ja niitty ja tyyni järvi ja sen takainen hiljainen ranta.
Se vanha rakas saunani…
Kun muu maailma minut kerran vieroo luotaan, niin vetäydyn minä sinne verkkoukkona elämään vanhuuteni viimeisiä aikoja.
ONNELANI.
Korkean vaaran päivänpuoleisella rinteellä on se talo, missä minä elelen. Sen nimi on Onnela, ja minä olen sen vasta löytänyt ja aivan sattumalta.
Olin kulkenut yksitoikkoista, ikävää ja pölyistä maantietä. Muutamasta paikasta erkani somannäköinen metsäpolku, ja minä poikkesin sitä umpimähkään kulkemaan, tietämättä, minne se veisi.
Se kulki soita, kankaita ja korpia. Kerran tuli joki eteen ja toisen kerran järvi. Toisen poikki kahlasin, toisen yli kuljin venheellä, jonka löysin rannalta. Eksyinkin minä kerran ja makasin metsässä yötä, mutta löysin taas tieni ja kuljin ja kuljin.
Eräällä aholla tuli tyttö vastaan. Hän oli kerppuja taittamassa, ja minä kysyin häneltä: »Mistäs olet?»—»Tuolt' olen Onnelasta», vastasi hän.—»Onko sinne pitkä matka'»—»Tuoss' on vähän päässä vaaran rinteellä.»—»Saanko lähteä kanssasi?»—»Tule vain, jos tahdot.»
Hän otti vielä toisen puolen taakastanikin, ja niin menimme me yhdessä Onnelaan. Hän tunsi joka käänteen tiessä, hän kulki reippaasti ja varmasti ja osasi ojustaakin. Ahojen poikki, halmeiden halki, läpi lehtojen ja pitkin iloisia karjan polkuja kuivassa petäjikössä… Riihen editse, pellonpiennarta, ohi kaivon ja aitan ympäri pihaan…
Hänen isänsä oli rappusilla vastassa.—»Saisiko olla yötä talossa?»— »Onhan niitä ollut Onnelassa ennenkin», vastasi hän. Hän oli rauhallinen, tyyni ja vakava mies. Ja hänen emäntänsä oli ystävällinen ja herttainen, ja lapset olivat sinisilmäisiä, valkotukkaisia ja viattomia kuin enkelit.