Olin väsynyt matkani vaivoista, matkani, joka oli kestänyt kauan. Tyttö teki minulle tilan aittaansa, siellä oli hiljaista ja viileää, ja seinäseppo nakutti seinänraossa. Minä nukuin, niinkuin olisin nukkunut pois kaikesta menneisyydestäni ja niinkuin olisin saanut herätä uuteen elämään.
Ja siihen minä heräsinkin. Aamulla oli kirkas kesäpaiste, ja tämä talo on etelänpuolisella päivänrinteellä. Istahdin rappusille ja katselin ympärilleni. Siinä on ruohoinen, puhdas pihamaa. Ja vastapäätä on vaara yhtä korkea kuin tämäkin. Siellä on taloja peltojensa keskessä, vihertäviä halmeita, lehtoja niiden välissä, ja kaikkialla suitsuaa kaskia, joista savu nousee suorana ilmaan.
Minusta tuntui tässä niin hyvältä olla, ja minä jäin tänne. Ne antoivat minulle kamarin asuakseni, jonka seinät ovat valkeiksi piilutut ja tuomen oksia pistetty rakoihin. Vanha kello kävelee verkalleen seinällä ja lyö hitaasti ja kumeasti. Ikkunan alla on ruispelto ja pellon yläpuolella mäki.
Minä nousen usein aamulla sinne kävelemään. Jyrkkä polku vie sen selälle, ja siellä on suuri, huoneenkorkuinen kivi, josta näkyy vaara vaaran takaa, jonne etäisten pitäjäin kirkkojen ikkunat kuin tulessa palaen kimmeltävät, jonne syvät lammetkin metsän sisästä tuikkavat ja leveänä hymyilynä aukenevat isot ulapat. Raitis ilma kantaa tänne käen kukunnan toisilta kukkuloilta, ja puhelevain lasten ääniä kuuluu jostain rinteeltä, jossa ne ovat marjassa.
Kun laskeudun alas, on joukko jo aamiaisella. Istuskelen heidän seurassaan, lähden heidän mukanaan heidän töihinsä, käyn kaskenhakkuussa, lehdeksessä, niityllä, ja haeskelen pikkupoikain apuna hevosia sydänmaalta. Iltasilla kylvemme yhdessä ja juttelemme, pirtissä kuivavien piennarheinien päällä lepäillen, tämän maailman menosta ja ihmisten erilaisista riennoissa. Tai menemme kauniina öinä nuotalle, soudamme etäisiin selkäsaariin ja vietämme yösydäntä kalasaunoissa, joiden edessä järven laine loiskii ja takana humisee saaren tuuhea kuusikko.
Mutta sunnuntaiaamuina soutaa meitä koko kylän väki suurella venheellä kirkolle, jossa ei minua kukaan tunne ja jossa kirkonmäellä verkalleen käyskentelen tai istuskelen venheiden luona rantaäyräällä, jonne kuuluu vain virren veisuu ja urkujen himmeä soitto.
Minä olen tyytyväinen ja onnellinen. Se tyttö, joka toi minut tänne, on oma ystäväni. Kun muut nukkuvat, hiipii hän luokseni ja käy hellästi kaulaan; ja kun hän on poissa, ajattelen minä häntä avosilmin uneksien. Minussa kumpuilee hiljainen, tyyni elämänilo. En tunne vanhenevani, ei peloita kuolema, ja kun näköpiirillä on varmat rajansa, ei ahdista äärettömyys eikä kiihoita kilpailu. Sillä minä tiedän, mitä on takanani niillä taipalilla, joita olen tullut, ja tiedän, että taivaanrannan tuolla puolen ei ole sen enempää kuin täälläkään. Ja sentähden tahdon minä elellä ikäni kaiken täällä omassa Onnelassani.
KOLMAS KOKOELMA
ISIEN PUU.
Hyisen, hallaisen, pohjattoman rimpisuon reunassa, joka kääkkyräpetäjiä ja vaivaiskoivua peninkulmittain kasvaa, kohoo kohoamistaan ruokamultainen kukkula, jonka rinteillä tuhatvuotiset koivut, haapapuut, pihlajat ja tuomet tuoksuvat, vihertävät ja lehtiään lepattelevat. Kuta korkeammalle se kohoaa, sitä solkeammaksi käy koivu, sitä lempeämmäksi lehto, sitä mehevämmäksi maa. Ja kukkulan korkeimmalla laella, keskellä rannattoman, ruskean erämaan, humisee yöt ja päivät hiljaista huminataan koivujen kuningatar, tuuheaoksainen puu, jonka juuret syvälle maan sydämeen tunkevat ja latva taivasta tavoittaa.