Ylioppilaaksi tultuaan hän otti kaikki vastaan semmoisena kuin se hänelle annettiin. Aatteiden antajat olivat, tai ainakin sanoivat olevansa, ylevän innostuksen miehiä, puhtaiden periaatteiden miehiä, ja hän ei arvostellut eikä irvistellyt. »Suomen suuret miehet» elivät vielä ja vaikuttivat ympäristöönsä, vaikka heidän testamenttinsa olikin jo tehty. Heidän levittämänsä loisto heijasti takaisin niistä, jotka olivat ottaneet heidän testamenttinsa määräykset toteuttaakseen. Ja oikeutettuja ja kykeneviä tähän työhön olivat mielestään kaikki senaikuiset nuoret miehet. Sillä ei kukaan yksityinen henkilö tai puolueryhmä ollut vielä ottanut urakalle suomalaisuutta eikä isänmaan asioita. Kukin oli vakuutettu voivansa ja saavansa jotakin uhrata isänmaan alttarille. Kaikki olivat »nuoria sieluja», ja kaikkien sydän sykki sille, mikä oli »kaunista, hyvää ja totta.»
Hänkin oli vakuutettu voivansa jotain »uhrata». Hänelläkin oli leiviskänsä hoidettavanaan. Ja hän hoiti sitä ehkä paremmin kuin moni muu, sillä hän ei menettänyt mitään omasta itsestään, ei menettänyt »nuorta sieluaan» eikä isänmaallista innostustaan.
Kuinka monet siihen aikaan puhuivatkaan suurista tarkoituksistaan, ja kuinka harvat ovat niitä toteuttaneet! Hän ei puhunut omistaan, mutta silti ei niitä häneltä puuttunut.
Mutta puhukaamme ensin hänen innostuksestaan ja sitten hänen töistään.
Näen hänet vieläkin edessäni tuossa tutussa kehässä, joka niin usein muodostui ylioppilastalon puhujalavan ympärille. Kuinka hänen silmänsä säihkyivät, kuinka hänen rintansa kohosi ja keuhkonsa paisuivat isänmaallisia eläköönhuutoja huudettaessa! Näen hänet laulajien joukossa milloin haaveksiva ilme kasvoillaan, milloin hehkuva puna poskillaan. Näen hänet saattokuluissa ja suurten miesten haudoilla, näen hänet Suomalaisen teatterin permannolla pakahtumaisillaan ihastuksesta, karhea liinatukka pystyssä, kädet yhtä punaisina kuin posket.
Monelta tuo tuli sammui ja kylmeni tuo hehku. Häntä se jäi lämmittämään, ja se lämmitti häntä leipähuolien harmaimpinakin pakkaspäivinä, aina riittäen niihin vähäisiin tehtäviin, jotka hän oli ottanut suorittaakseen niinä aikoina, jotka jäivät häneltä yli varattoman miehen kiireisissä lukupuuhissa.
Koulussa ollessaan hän jo keräsi kansa- ja muinaistieteellisiä esineitä konventtinsa kustannuksella. Ylioppilaana laajeni ohjelma satuihin ja sananlaskuihin ja outojen sanojen keräämiseen Kotikielen Seuran lukuun, paitsi sitä, että hän yliopistossa ollessaan lukukauden aikana oli ainainen agitaattori, yksi noita n.s. »fennomanian juoksupoikia» sekä melkein jokapyhäinen luennonpitäjä rautatienvarsipitäjissä Helsingistä Hämeenlinnaan. Mutta hänen suurin työnsä oli tutkimus kotipitäjänsä oloista, tuollainen pitäjänkertomus, jossa hän esitti oman paikkakuntansa 1) muinaistieteelliseltä, 2) historialliselta, 3) kansatieteelliseltä ja 4) kielelliseltä kannalta katsottuna. Siinä oli lueteltu jokainen vanha puu ja kivi, jokainen kyläkahakka, kaikki papit, lukkarit, suntiot ja kirkonkellot vanhoine kirjoituksineen, jokainen maasta löydetty raha, taltta ja nuolenpää, jokainen kielen diftongi, kerakkeen koveneminen ja pehmeneminen j.n.e.—ja se oli tunnollista työtä, johon oli pantu vuosien vaivat ja lomahetkien innostus. Se saikin kunnian tulla julaistuksi Suomikirjassa, siitä mainittiin muutamalla kehuvalla sanalla Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosikertomuksessa, ja hän sai vastaanottaa pienen kirjapalkkionkin.
Millä viattomalla riemulla hän kantoi tuon kirjapakkansa asuntoonsa, millä hellyydellä hän selaili noita ikävännäköisiä lehtiä, joiden sisällöstä me muut emme olisi ikipäivinä viitsineet selkoa ottaa. Me nauroimme hänelle silloin, niinkuin niin usein ennenkin, teimme pilaa hänestä ja hänen hommistaan, me kaunosielut, jotka jo aikoja sitten— s.o. pari vuotta ylioppilaana oltuamme, tämä oli kolmas!—olimme pudistaneet päältämme ylioppilasinnostuksemme ja sen sijaan olimme saaneet »uusia aatteita» ulkomailta. Me puhuimme ylenkatseellisesti suomenmielisten ahtaista näköpiireistä, me nimitimme häntä »pikkusieluksi», joka ei ymmärtänyt Ibseniä eikä ole kuullut puhuttavankaan Emile Zolasta tai Paul Bourget'sta. Hän ei siitä loukkautunut, sillä hän ei käsittänyt, ei voinut käsittää todeksi sitä, mitä puhuimme. Ja hyvä oli, ettei hän sitä käsittänyt, sillä varmaankin hän olisi tullut onnettomaksi, jos hänelle olisi selvinnyt se, mistä me olimme varmat, eli että Runeberg oli vanhanaikuinen, että Topelius ei kelvannut aikamiesten luettavaksi, että Kalevala oli pitkäveteinen eikä suinkaan mikään maailman ensimmäinen epopea, ettei kaikki ollut jumalansanaa, mitä Snellman oli sanonut, ja ettei Yrjö-Koskinen ollut »johtavissa aatteissaan» lausunut historianfilosofian viimeistä sanaa maailman menosta. Sellainen mielipiteiden mullistus olisi ollut kova isku hänelle, joka oli tottunut pitämään maailmankirjallisuuden arvokkaimpana kaikkea, mitä suomenkielelle käännettiin, josta ylioppilasalbumin ilmestyminen oli merkkitapaus pohjoismaiden kirjallisuudessa, josta Suomalainen teatteri oli ensimmäinen taidelaitos Euroopassa, Ida Aalberg ja Oskari Wilho ensimmäisiä näyttelijäneroja ja Ekmanin Väinämöinen ja Takasen Aino maailmanmainioita taideteoksia. Mutta se isku ei koskaan häneen osunut, sillä hän torjui kaikki arvostelut ja epäilykset sillä, että olihan se suomalaista ja olihan se omaa—»ja tietysti tekin oikeastaan niin ajattelette, vaikka siinä vain leikkiä laskette». Ja niin hän pysyi ja niin hänen täytyi pysyä nuoruutensa ihanteille uskollisena. Silloin hänelle naurettiin, mutta jälkeenpäin olen tavannut niitä, jotka ovat häntä kadehtineet.
Hän joutui maaseudulle, vähäiseen opettajavirkaan muutamaan pikkukaupunkiin. Siellä hän tietysti ryhtyi, »astuttuaan ulos elämän taisteluun, toteuttamaan niitä ihanteita, jotka oli itselleen nuoruutensa aikana asettanut», niinkuin sitä siihen aikaan akateemisella juhlapuhekielellä sanottiin. Ulos elämän taisteluun— Kuopion takana!—toteuttamaan ihanteita—Torniossa!
Mutta hän toteutti omansa, ne, jotka hänellä oli: perusti suomalaisen seuran, oli ainaisena puhujana ja esitelmänpitäjänä kaikissa paikkakunnan isänmaallisissa riemu- ja surujuhlissa, puuhasi onnittelusähkösanomia mainioiden miesten syntymä- ja nimipäiviksi pääkaupunkiin, juoksi pääkaupungin suomenmielisten asioita, liikutteli kaikkia keräyslistoja, joita hänelle tietysti tukuittain lähetettiin, milloin teatterin takaamista, milloin uuden koulun kannattamista, milloin minkin uuden seuran jäsenluvun kartuttamista varten.—»Ei sieltä tule mitään, ei sinne maksa vaivaa lähettää», kuultiin helsinkiläisissä toimikunnissa usein sanottavan.—»Miksei, lähetetään vain, kyllä hän ainakin itse siihen nimensä merkitsee». He tunsivat miehensä, ja listat tulivat kuin tulivatkin tunnollisesti takaisin— ainakin hänen nimellään varustettuina.