Huolet isänmaan asioista ja hänen omista asioistaan—joita oli ehkä vielä enemmän kuin isänmaan asioita—eivät kuitenkaan voineet olla jälkeään jättämättä ainakaan hänen ruumiiseensa, joskaan ei sieluunsa. Hän vanheni, laihtui, kävi kasvoiltaan läpikuultavaksi, itse sitä huomaamatta. Maaseutupatriootin palkka on tavallisesti unohdus ja kiittämättömyys. Mitä tunnustusta olisivat pikkukaupungin poroporvarit voineet hänelle antaa, ja pääkaupungissa oli niin paljon ja läheisempiä, joita täytyi »tunnustaa». Ei hän kuitenkaan, niinkuin niin monet muut, tätä kiittämättömyyttä nurkunut; hän ei ollut koskaan kiitosta hakenut eikä siis huomannut sen puutettakaan. Mutta olen minä kuitenkin varma siitä, että hänellä oli salainen, hyvin, hyvin salainen haaveensa kerran maailmassa päästä pääkaupunkiin, ja saattaahan olla mahdollista, että hän tämän toiveensa toteuttajaksi ajatteli jotakuta niistä miehistä, joilla oli valta ja virat ja joille hän oli niin monta palvelusta tehnyt. Ei hän tästäkään suoraan puhunut, ehkei ollut siitä itsekään selvillä, mutta puolista viittauksista sen kuitenkin huomasi.
Mutta mitä varten teki hänen mielensä pääkaupunkiin? En tarvinne sanoakaan, että hän oli pyrkinyt sinne päästäkseen ylenemään, saadakseen suurempia tuloja, tullakseen huomatuksi. Hänen vaikuttimensa olivat tässä niinkuin kaikessa muussakin n.s. isänmaallisihanteellista laatua. Kandidaattitutkinnon suoritettuaan hän ei ollut käynyt Helsingissä. Mutta hän oli kuullut siitä puhuttavan. Se oli kasvanut hänen mielikuvituksessaan vielä suuremmaksi kuin se oli kasvanut todellisuudessa. Hän ei osannut kuvitella mielessään sen kivikartanoita ja uusia katuja, mutta se oli suurennut hänen silmissään maan henkiseksi sydämeksi, suomalaisen sivistyksen kehdoksi, kansallisen herätyksen ahjoksi, ja miksi kaikeksi hän sitä nimittikään tuon tunnetun juhlapuhesanaston mukaan. Kun saisi vielä kerran sen nähdä, joskaan ei sinne asettua, nousta ylioppilastalon rappusia, istua lukusalin shakkihuoneeseen pehmeälle sohvalle ja selailla sanomalehtiä —niitäkin oli siellä jo kaksi suomenkielistä jokapäiväistä ja niin suunnattoman suuria entiseen nähden!—käydä Arkadiassa, nähdä Säätytalo ja Ateneum, mutta ennen kaikkea Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran uusi talo, ja olla läsnä sen kuukausikokouksissa, joihin hänen käsityksensä mukaan kaikki ne, jotka ovat suomalaisuuden parhaita, saapuvat toisiansa tapaamaan. Istua siellä viheriän pöydän ympärillä suurten miesten seurassa—minä luulen, että hän heltyi kyyneliin sitä kaikkea kuvitellessaan.
Monta vuotta hän sai sitä autuutta odottaa. Mutta hän pääsi siis sinne kuitenkin? Pääsi. Hän oli täällä käymässä äskettäin. Hän oli riistäytynyt irti ja lähtenyt ristiretkelle pyhäin hautain kaupunkiin. Hänen rakkaimmat toiveensa olivat toteutuneet.
Tapasin hänet Aleksanterin patsaan edustalla, pää melkein selän yli putoamaisillaan.—»Sinä täällä, vanha veli, milloin olet tullut kaupunkiin?»
Hänellä oli tuskin aikaa kättä paiskata ja kysymykseeni ei ollenkaan vastata. Sillä hän oli aivan haltioissaan.—»Mikä ylevä taideteos! Mikä ihana symbolinen ryhmä!»—ja hän arvosteli sitä samalta isänmaallis-taiteelliselta kannalta kuin kaikki lehdet ja juhlapuhujat olivat tehneet. Koetin huomauttaa muutamista virheistä, mutta hänellä ei ollut aikaa kuunnella.—»Se on kuolematon, kansallinen taideluoma, se on kansan itsensä pystyttämä, se tulee kautta vuosisatojen todistamaan … ja missä arvokkaassa ympäristössä, missä komeassa kehyksessä se seisoo! Suomen pääkaupunki saa pitää itseänsä onnellisena omistaessaan…» Ja siitä hän siirtyi ylistelemään tätä pääkaupunkia, tätä »Suomen ihanata pääkaupunkia», tätä pohjolan kuningatarta. Se oli antanut hänelle aihetta loppumattomaan ihastukseen niinä päivinä, joina hän oli juossut sitä tarkastamassa. Hän oli käynyt taidemuseot, kansatieteelliset museot, Kirjallisuuden Seuran talot, teatterit, Säätytalot, kaikki. Mutta eniten kaikesta oli hän ihastunut siihen sisälliseen uudistukseen, joka täällä hänen mielestään oli tapahtunut: siihen, että täällä jo melkein tuli suomenkielellä toimeen. Melkein joka paikassa osattiin täällä suomenkieltä, melkein joka puodissa oli suomenkielinenkin kyltti, ajurit puhuivat melkein kaikki suomea, ja olipa niitä, jotka eivät ruotsia ollenkaan ymmärtäneet.—»Ja sitten on niitä, jotka uskovat, ettei Suomen kansalla ole tulevaisuutta!»
Melkein yhdessä henkäyksessä tyhjensi hän näin sydämensä meidän kävellessämme Senaatintorilta alas Esplanadille. Mutta joka askeleella oli hänellä aihetta uuteen iloon. Suomalainen kalustokauppa! Suomen teollisuuskauppa! »Suomi!» ja »Pohjola!» Kirjakauppojen ikkunoissa suomalaista kirjallisuutta—korukansissakin … suomalaista kirjallisuutta korukansissa! … kuka olisi voinut kymmenen vuotta takaperin sitä aavistaakaan mahdolliseksi.—»Ja tämäkö on sitten muka se viikinkiläisyyden pesäpaikka?»—Hän kävi totiseksi, otsa meni ryppyyn. Niin, niin, vielähän ne ovat vallassa täällä.—»Mutta kotimainen hallitus on suomenmielinen!» huusi hän riemuiten, niin että vastaantulijat kääntyivät jälelleen katsomaan, ja hänen kasvonsa valkenivat:—»Voitto on meidän, suomalaisuuden hegemonia (mikä vanha tuttu, aivan unhotuksiin joutunut sana ylioppilasajoilta!) on saavutettu, ja tiedätkö mitä, sentähden minä en voi heitä vihata, minä säälin heitä, minä säälin heitä koko sydämestäni!»
—Tässä on finspongi, huomautin minä.
—Elähän, vai tässä se on se mainio … niinpä niin, tässähän se on … vai tässä ne kävelevät ja tapaavat toisensa ja ratkaisevat maan ja kansan asioita.
Hänen teki mieli kävellä finspongilla, hän tahtoi nähdä, miltä »ne» näyttävät. Jätin hänet siihen, ja me erosimme tavataksemme toisemme illalla teatterin jälkeen, josta me, muutamat hänen vanhoista koulu- ja ylioppilastovereistaan, olimme päättäneet viedä hänet Kämppiin pienille kekkereille.
Hän lähti mielellään Kämppiin, jonka vihkimisestä ilmaisine aterioineen hän vuosia sitten oli lukenut itämaisesti satumaisen kertomuksen U.S:sta ja josta hänen mieleensä oli isänmaallisesti liikuttavana muistona jäänyt se, että ovenvartia osasi kaikkia kieliä—myöskin suomenkieltä. Ja me näyttelimme hänelle ravintolamme sekä ylä- että alakerran.