—Kai luulit, että hän oli ruvennut jäseneksi Kennelklubiin?
Hän hypähti seisoalleen.
—Sinä pilkkaat minua … sinulla ei ole sydäntä … sinä lasket leikkiä pyhimmistä tunteistani … mutta minä sanon, että sinä loukkaat minua, kun loukkaat häntä … minä en tahdo sinusta enää mitään tietää … ystävyytemme on lopussa … minä menen … hyvästi!
—Minne menet, ystäväni?
—Minä menen Keittokouluun … en ehtinyt Veistokouluun, mutta Keittokoulussa hänet tavoitan! Jos en häntä siellä saavuta—menen hirteen.
—Lue! sanoin minä ja ojensin hänelle päivän sanomalehden.
Ja hän luki siitä vapisevalla äänellä, että hänen ihanteensa eilen oli suorittanut päästötutkinnon läpikäytyään neiti Olsonin keittokoulukurssin ja että hänen näytteensä tutkinnossa oli ollut luumuputinki.
—Sitä putinkia olisi sinun pitänyt olla syömässä, sanoin minä, mutta kaduin leikintekoani samassa, kun näin, miten hän vaipui kokoon, ikäänkuin pieneni ja kitistyi suuren palttoonsa sisässä.
—Kaikki on hukassa, sanoi hän heikolla äänellä. Jälkiruokakin on siis mennyt suuni ohitse … keittokoulun vuositutkinto oli viimeinen toivoni.
—Rohkaise mieltäsi. Ehkä tässä keino vielä keksitään.