II. TULO KOULUKAUPUNKIIN.
Siinä sitä nyt sitten ajaa kolisteltiin isän kanssa routaista tietä. En muista, milloin ruuna juoksemaan rupesi, mutta siitä olen varma, että jos se ei ensimmäisessä alamäessä olisi siihen itsestään ryhtynyt, ei sitä siihen käskettykään olisi. Aikaa oli otettukin taipaleelle yhtä paljon kuin evästä. Siihen aikaan ei ollut maailmassa puutetta kummastakaan—mikä ne nyt sitten myöhemmin lienee niin vähiin kuluttanut? Kaksi päivää oli näet varattu kymmenen penikulman matkaa varten.
Niin kauan kuin kuljettiin tuttuja seutuja, niitä, joihin maailmani oli tähän saakka ulottunut, s.o. siltaan saakka, puoli penikulmaa tuolle puolelle kirkon, oli mielen virkineenä tuumiminen, mitä ne nyt ajattelevat kaikki ne, jotka näkevät minun kouluun ajavan. Vastaan tulevien ja tupiensa edessä seisovien tuttujen silmistä en tosin voinut mitään päättää, mutta siihen nähden, mitä minä itse olisin heidän sijassaan ajatellut, ajattelivat he aivan varmaan näin: »Tuossa sitä pappilan Kustia nyt viedään kouluun. Itsepähän on nyt kirkkoherra viemässä. Ruunallapahan ajavat. Onpahan ne häkkikärryt ja kakkulasilat.» Ja ennen kaikkea: »Onpas Kustilla kaksinappirivinen palttoo ja uusi lakki.»
Samalla ei pieninkään esine tutun matkan varrella jäänyt huomaamattani ja mieleeni painumatta. Jokainen tien käänne, jokainen talo ja talon huone tiepuolessa, aidat, veräjät, miltei aidanseipäätkin syöpyvät muistiini. Näen vieläkin, kun tuota matkaa ajattelen, ison pappilan riihen savureiän ja siitä tupruavan savun; tunnen sieraimissani kuivavien lyhteiden hajun; näen sian, joka riihen edessä pehkuja tonkii;—sitten näen kirkon, jonka harjalla oleva tuuliviiri näyttää etelään, ja muistan ajatelleeni, että sieltähän näet eilen oli tuuli;— hautausmaan muutamassa koivussa alkavat lehdet jo kellastua; maantien varressa olevan kauppapuodin ovi on vielä kiinni ja uutimet ruununvoudin talon ikkunoissa, mutta itse on herra kamreeri jo noussut ja nuuskii aamuilmaa puutarhassaan.
Noista huomioista, jotka ovat iäksi päiväksi imeytyneet veriini, herään ruunan jalan kopseeseen, kun se siltaa juoksee. Siitä alkaa minulle »uusi maailma». Olen sitä jos jonkinlaiseksi kuvitellut, mutta huomaan ihmeekseni, ettei maailma sillan toisella puolen ole sen kummempaa kuin toisellakaan,—huomio, jonka sittemmin olen tehnyt monen monta kertaa, jälkeenpäinkin kaikenlaisten rajain yli siirtyessäni. Se on tavallaan ensimmäisen mielikuvani häviö.
Olin luullut siellä olevan suuria, maalattuja taloja, korkeita mäkiä, leveän maantien; mutta talot ovat entisten näköiset, mäet mitättömät ja maantie kuin maantie. Kirkas aamuvalaistuskin on poissa ja päivä mennyt harmaaseen pilveen. Sellaista on sitten koko päivä. Sähkölankapylväs toisensa perästä jää taakse, minun jaksamatta niistä kovin kauan lukua pitää. Minua alkaa uuvuttaa, kohta ei mieleni mihinkään teroitu, ja ensi kerran elämässäni minä tunnen omituisen tyhjyyden ja turvattomuuden tunteen, joka alkaa sormenpäistä ja varpaista, kulkee selän kautta hartioihin, asettuu nenänpäähän ja löytää viimein, niinkuin olisi sitä etsinyt, sydämen, johon tuntuu asettuvan väkisin kuin varpunen pääskysen lämpimään pesään. Se on aivan uusi tunne, ja se ottaa niin voimakkaasti valtaansa, että minulla koko matkastani oman pitäjäin rajalta koulukaupunkiin on vain hyvin hämärä muisto. Oltiinhan sitä yötä, käytiin joka kolmannen peninkulman päässä hevosta syöttämässä, ja tosinhan tutut eväät ja se kodin tuoksu, joka niistä levisi, vielä vähän lämmittivät. Mutta sitä mielen pyylevyyttä, joka oli aamukahvin juotua ollut kotoa lähtiessä, ne eivät saaneet hereille. Isäkin tuntui niin vieraalta, niin pienentyneeltä, niinkuin omasta itsestään haihtuneelta. Ei häntä minun mielestäni syöttöpaikoissa kohdeltu niin kuin olin omassa pitäjässä tottunut näkemään häntä kohdeltavan. Ei tulla haastattelemaan, ei tuoda pyytämättä kahvia, ei tarjota ruokaa, ja muutamassa ei tunnetakaan. Ja kaikesta siitä alkoi minulle selvitä, mitä on vieraalla maalla olo ja mitä on koti-ikävä.
Se tunne juurtui jo, vaikkei vielä päässyt versomaan. Sillä kun oli päästy sydänmaan taipaleen poikki ja alettiin lähestyä kaupunkia, olivat nähtävät sentään niin uudet, että ne sen hetkeksi tukahduttivat. Eikähän se ihme ollutkaan, kun viimeisellä taipaleella oli kuljettava niin ihmeellisen paikan yli kuin on lossipaikka. Kärryt ja ruunakin olivat vietävät yli suuren selän. Ruuna näki tämän ihmeen ensi kerran elämässään niinkuin minäkin. Hän teki tenän, pisti jalkansa seipäiksi, oikaisi päänsä ja kaulansa ja antoi vetää. Sitä sekä vedettiin että työnnettiin, lopulta hosuttiinkin, mutta yhtä liikkumattomana seisoi ruuna laiturilla. Lossimiehillä oli kuitenkin keinonsa, heittivät vaatteen pään yli, ja kun ruuna luuli häntä pois vietävän ja tallin kynnyksen yli astutettavan, olikin hänet astutettu proomuun ja sidottu lujasti tuhtoon kiinni. Hän tointui pian, pörhisti kerran korvansa ja alkoi sitten syödä. Minä en niin pian tointunut. Minusta oli tämä hevosen kärryissä purjehtiminen niin satumaista, ettei sen muiston voiman voittanutta ole matkamuistelmissani ainoatakaan toista enkä luule tulevankaan. Unohdin minä senkin, että kohtahan saan nähdä kaupungin.
En ollut koskaan ennen kaupunkia nähnyt. Kertomusten mukaan oli siitä oma laatimani kuva mielessäni.—Minkälainen on kaupunki? olin kysynyt. —Se on semmoinen, oli minulle vastattu, että on puotia puodin vieressä ja taloja talossaan kiinni, katu vain väliä.—Kuvitteluni lähtökohdaksi olin ottanut kirkonkylän kauppiaan ja hänen talonsa. Sellaisia puoteja ja taloja olin sijoittanut kahden puolen maantietä niin pitkälle kuin tietä riitti. Ja kun taas rattaille noustuamme ja ajamaan lähdettyämme vähitellen alkoi maantien varteen ilmaantua taloa talon viereen, olin minä varma siitä, että nyt sitä ollaan kaupungissa. Ja siellähän oltiinkin, siinähän se oli, kun harjun päälle oli noustu. Mutta ei se sentään mielikuvaani vastannut, kun sen näin. Kun näin katot katoissaan kiinni, piiput kuin aholla mustat kannot, oli minusta kuin eräs kaikkein aikaisimman lapsuuteni kuvittelumuistoista olisi tuossa toteutunut. Joka kerta kun ajoin kotoa pois ja tien varressa olevat talot vilahtivat jälelle päin, kuvittelin minä, että ne kokoontuivat sinne, mistä olimme lähteneet, kirkon ympärille. Kun taas palattiin samaa tietä, purkautuivat talot samassa järjestyksessä takaisin. Sentähden niitä ei sitten näkynyt kirkon ympärillä, mutta jos olisi varkain jotain toista tietä kiertänyt kirkolle, olisivat ne ehkä siellä olleet. Mutta nythän ne olivat tuossa kaiken maailman talot korkean, valkean kirkon ympärillä!
Se nyt oli tuollainen ajatus yhtä pian haihtunut kuin syntynytkin, ja kohtahan tulin huomaamaan, että talot pysyivät paikoillaan. Mutta koulumuistojeni omituisuuksiin tämä kuvittelu kuuluu ja johtuu yhä vieläkin mieleeni joka kerta, kun ajan maantietä myöten kaupunkiin.
Ajoimme tullista sisään ja melkein läpi kaupungin asuntoomme. Katu kulki korkealla, niin että huoneet olivat kuin maantienojassa. Oli silloin ja on vieläkin minulle arvoitus, miksi niin oli, mutta niin on yhäkin vielä useimmissa pikkukaupungeissa. Pihamaa, johon ajoimme, oli pellon tapainen, jossa kasvoi kukkia ja potaattia. Vastaan tuli meitä ottamaan kaksi vanhaa neitiä, joiden huostaan tiesin tulevani uskotuksi. Sill'aikaa kuin toinen jäi isälle tallia näyttämään, otti toinen minut haltuunsa ja vei huoneeseen. Kuljettiin ensin pienen keittiön kautta, tultiin pieneen saliin, jossa oli jonkunlainen lankkaus—minun tuleva asuntoni, kuulemma—ja kun siihen oli palttooni riisuttu, niin sitten vietiin pienempään kamariin. Siihen minä istahdin, töksähdin käskemättä ensimmäiselle tuolille ja olin niin täydellisesti typertynyt, etten saanut sanaa suustani, en ainoatakaan ajatusta irralleen. Olin kuin kivettynyt.