En siihen tunnelmaan, jonka vallassa olin, osaa vieläkään täysin selvää syytä löytää. Luulen, että se kuitenkin oli seuraavista aiheista kokoonpantu: isä on ulkona, ja minä olen täällä … niillä on, noilla molemmilla, silmälasit, joiden yli katsovat, ja pitkät laihat sormet … niillä ei ole huivia kaulassa eikä palmikkoa niinkuin äidillä, vaan kaulus niinkuin herroilla ja tukka käärössä pään päällä … ne puhuvat ruotsia ja kutsuvat isää »herr pastorn» … vaikka minä sanoin olevani Kusti, kutsui tuo, joka äsken oli tässä, mutta joka nyt kalistelee kuppia toisessa huoneessa, minua Gustafiksi … ja tähänkö minun pitää jäädä asumaan, yksin heidän kanssaan, kun isä lähtee pois … ja tämäkö nyt on se kaupunki, jonne olen niin halunnut?
Se pengoskelee pääskyn pesässä tuo varpunen. Olen nielaissut sen höyhenineen päivineen, se raapii ja nokkii ja tekee kipeätä. Jos ei isä enää tulekaan, kun noin viipyy … jos en enää milloinkaan täältä pääse, kun panivat ovenkin kiinni, ja nyt supattelevat toisessa huoneessa…
Jos en olisi samassa kuullut isäni tulevan toiseen huoneeseen, olisin pullahtanut kohti kurkkuani huutamaan.
Mutta sen minä olin ennättänyt päättää, että tänne minä en jää, en vaikka—tappaisivat.
III. ERO ISÄSTÄ.
Mikä se on, joka tekee nuoren koululaisen ensimmäiset koulupäivät niin ikäviksi ja hänen olonsa niin turvattomaksi? Eiköhän se liene sama tunne, joka niin raskaasti painaa asevelvollisen sotamiehen mieltä, kun sinelli ensi kerran hänen hartioilleen heitetään ja hänet riviin pistetään? Hänestä on, niinkuin hän olisi persoonallisuutensa menettänyt, muuttunut yksiköstä nollaksi, jolla ei itsellään ole mitään arvoa. Ei kukaan häntä tunne eikä tunnusta, ei tiedetä, mitä hän on ja mitä merkitsee.
Mitäs nyt tuollainen pieni koulupoikapahanen sitten merkitsisi?
Mutta on hänellä jo hänelläkin pikku persoonallisuutensa. On hän jo kotonaan tottunut jotain olemaan ja jotain merkitsemään, varsinkin jos hän on lapsista vanhin. Hän on huomannut vanhempainsa häntä tarkoittavat hommat, veljiensä ja sisariensa silmissä hän on nähnyt kasvavana, kuta enemmän kouluun lähtö läheni, ja kylän lasten karkeloissa hän oli aina johtaja. Pappilan Kusti on sanalla sanoen ollut henkilö, joka jo jossain on näkynyt.
Luokalla, monen kymmenen pojan joukossa, ei hän enää ole Kusti eikä kukaan. Hän on joku epämääräinen Strömmi tahi Bergi, häntä mainitaan sukunimeltä, johon ei ole tottunut. Minä säpsähdän minulle oudon sukunimeni kuultuani, se on kuin tynnyri, joka kerran ehkä tulee miehen toimista täyttymään, niin että sen omakseen tuntee, mutta joka nyt vielä on tyhjä ja kumiseva.
Seisomme rukoussalissa, jonne meidät on käytävistä ajettu kuin lampaat. Olemme kaikki uudispojat vielä vieraita toisillemme emmekä ole saaneet mitään rintamaa muodostetuksi noita luokalle toiseksi vuodeksi jääneitä vastaan, jotka heti ovat anastaneet päällikkyyden ylitsemme. Ne käskevät ja komentavat meitä, ja arvelematta me tottelemme. Sillä välin he eivät ole meitä näkevinäänkään. Olemme mielestämme kuin alempia olentoja. Opettajat tuolla kateederin ympärillä ovat kaikkien suuruussuhteiden ulkopuolella. Ne ovat osaksi hirviöitä, joista on jo kuullut mitä kamalimpia kertomuksia: se pieksää, tuo kuuluu lyövän korvalle, tämä tukistaa, mikä ärjyy, mikä antaa arestia; osaksi he ovat samalla kuin puolijumalia, joiden lepyttämistä, mielittelemistä, imartelemista pikku pää jo miettii, tuntien vaistomaisesti sen tarpeelliseksi. Isä, joka muutamien muiden isien kanssa seisoo tuolla ovensuussa, on taas kuin pienentynyt, kokoon kutistunut, on totinen ja vähän aran näköinen niinkuin eilenkin, kun käytiin rehtorille ilmoittautumassa. Olimme jo heittäneet hyvästimme koulun portilla, ja niin pian kuin hän oli rukouksissa ollut, sanoi hän menevänsä asuntoon valjastamaan ruunaa ja lähtevänsä.