Rukouksen aikana ja rehtorin lausuessa tervetuliaissanoja katoo hetkeksi arkuus ja pelko. Ihmetyttää, että tuo ankaran näköinen, tuimakatseinen mies voi niin lempeästi puhua. Ensi kerran kuulen minä mainituksi isänmaan, jolle meidän on kunniaa tuottaminen siten, että ahkeroimme itsemme miehiksi ja kunnon kansalaisiksi. Vaikken sitä silloin käsitäkään, jää se kuitenkin mieleen, ja muistan minä aina vastaisuudessa, kun käsitys isänmaasta jo on selvinnyt, nuo sanat.
Rukouksen loputtua, kun palataan luokalle, on isä kadonnut. Tunnen siitä, että nyt olen jätetty tänne oman onneni nojaan, on ainaiseksi yhdistynyt muistoon siitä omituisesta hajusta, joka on luokkahuoneessa, missä on uusia, vasta petsatuita pulpetteja. Vielä monien vuosien päästä, kun satun jolloinkin kouluhuoneeseen astumaan, kouristaa tuo muisto sydäntäni. Se on muuttunut minulle kuin vertauskuvaksi jostain surkeasta ja turvattomasta, jostain hyljätyn tunteesta. Paitsi isän katoamista näkyvistäni vaikuttaa tähän vielä se, mitä luokalla tapahtuu. »Vanhat pojat» ovat päässeet valtaansa käyttämään. Suurella melulla ja mahtavuudella ajetaan meidät »uudispojat» pulpetteihimme kuin parsiin. »Paikoilleen!» huutaa priimus. Joku nuorista ei heti tottele. Käydään käsiksi, hän saa sysäyksen selkäänsä, ja kun hän vastustelee, helähtää korvapuusti: vastustus on tukahdutettu kapalossaan. Minä ainakin istun kuin tuomittu uskaltamatta kupeelleni katsahtaa. Tavattoman äitelä tunne täyttää rinnan: tunne siitä, että on oikeudeton ylivoimaa vastaan, että milloin tahansa saattaa joutua noiden rotevien, voimakkaiden miesten rusikoitavaksi.
Opettajat alkavat toinen toisensa perästä saapua luokalle antamaan läksyjä huomiseksi. He nimittävät kirjoja, jotka ovat ostettavat, mutta joiden nimiä en kuule. Jokaisella täytyy välttämättä olla se ja se kirja. Se sanotaan kuin rangaistuksen uhalla, ja sitten menee hän, ja sisään tulee toinen, puhuen jostain vielä oudommasta kirjasta. Muuan uudispoika, jonka rohkeutta en voi käsittää, uskaltaa nousta kysymään, mikä kirja se oli. Hän saa ankaran käskyn olla vaiti ja kuunnella vasta tarkemmin.
Mutta eniten kaikesta säikähdyttää minua se, mitä tapahtuu vierustoverilleni. Hän on pieni, pyöreä palleroinen, tukka aivan valkoinen, posket punakat ja suu ja silmät asuvat naurussa. Latinanopettajan luokalta lähtiessä avaa hän pulpettinsa kannen ja pudottaa, onneton, sen suurella pauhinalla kiinni. Opettaja kääntyy takaisin ja kysyy vihaisesti, kuka siellä elämöi. Hän tulee toverini luo, katsoo häntä vähän aikaa ja sanoo sitten hänen pystyä tukkaansa kouraisten: »Tuhma pässi … pököpää … potattinaama.» Kaikki vanhat pojat rehahtavat nauramaan, ja kun opettaja, tyytyväisenä sukkeluuteensa, on mennyt, huudetaan pojalle: »Potattinaama, potattinaama!» ja tullaan häntä survimaan. Mutta minä ajattelen, että olisihan minullekin voinut tapahtua sama vahinko—ja kukaties jo huomenna tapahtuukin.
Me olemme saaneet läksymme, ja koskena kuohuen karkaa poikajoukko alas pihalle. Ei siinä ole tilaisuutta pysähtyä eikä taakseen katsoa. Vastustamattomasti täytyy vain seurata mukana. Vasta kadulle päästyä saattaa itse määrätä kulkunsa.
Mutta samassa, kun tunnen olevani vapaa, muistan minä sen, minkä hetkeksi olin unohtanut, muistan, että isähän on mennyt. Samassa herää minussa toivo, että ehkä hänet vielä asunnostani tavoitan, kun oikein riennän. Ei, hän on jo lähtenyt, tuoss' ovat jälet, jotka kääntyvät tulliportille päin. Katsahdan pihaan. Toinen tädeistä kävellä tuippailee siellä rappusten edustalla, toinen seisoo jotain toimien kukkasmaassa. Heidät nähtyäni en minä enää hetkeäkään epäile. En ymmärrä vieläkään, mistä minä saan sen päättäväisyyden, mutta ei minulla voi tällä hetkellä enempää kuin koiralla, joka on isännästään haihtunut, olla puhettakaan muusta kuin yhdestä ainoasta: lähteä isäni jälkeen. Ja siinä toivossa, että hänet lossipaikalla tavoitan, nakkaan minä kirjani portista pihaan ja ojennan suoraa katua pitkin ulos kaupungista.
Juoksen, minkä jaksan, toivoen joka tien käänteessä näkeväni tutut kärryt. Kiinnitän kulkuani joka kerta, kun tämä toivo pettää. En pane merkille mitään ympäristöstä, en kiinnitä huomiotani vastaantulijoihin enkä mihinkään muuhun kuin tarkoitukseni saavuttamiseen. On siinä tienhaaroja, mutta en hetkeäkään ole epätietoinen siitä, minne minun on meneminen.
Vasta sitten, kun olen tullut lossipaikalle, tunnen minä seudun, muistan nähneeni sen kerran ennen. Se kai tuli siitä, että herään huumauksestani nähdessäni, että olen myöhästynyt.
Minä olen näet myöhästynyt. Isä on jo ehtinyt nousta lossiin, ja tuolla ne jo puoliselässä laskevat täysissä purjeissa toista rantaa kohden, valkoinen kaurasäkki paistaen kärryjen takaa, jotka kirkkaassa ilmassa vettä vasten korkealla komottavat.
Menettelen aivan niinkuin menettelee koira tällaisessa tilaisuudessa: lähden juoksentelemaan rantoja pitkin ja tulen pienoiseen niemeen, josta näyttää olevan vähän lyhempi matka menevien luo. Ja siinä minä huutamaan, ulvomaan niin paljon kuin suinkin ääntä irti saan.