Mutta mitä olisi hänelle voinut tapahtua?
Seisoin siinä vähän ymmällä. Rantaan oli häntä kielletty menemästä, ja tähän saakka hän oli kieltoa totellut. Muita vaaroja täällä ei ollut, paitsi naapurin hiukan äkäinen härkä, mutta sekin oli tietääkseni aituuksessa maantien takana. Ja olihan häntä siitäkin vaarasta varoitettu.
Mutta niin pian kuin koetin rauhoittaa itseäni sillä, ettei hän ollut voinut joutua kumpaankaan näistä vaaroista, olin minä selvillä siitä, että jompaankumpaan niistä hänen oli täytynyt joutua. Ja yhä kasvava kouristus kurkussa kiiruhdan kosken rantaan.
Tie kulki peltojen välitse ja siinä minä korkean rukiin suojassa jo juoksua tein. Mutta kun tulin avonaisemmalle paikalle, täytyi minun väkisinkin hiljentää kulkuani tavalliseen kävelyyn. Olin saanut sen päähänpiston, ettei kukaan saa aavistaa, missä asioissa kuljen. Jos hän juuri nyt kurkottaa sillalta veteen ja sieltä kepillään jotain onkii, saattaa hän pelkoni vaikutuksesta pudota, jos liiaksi kiirehdin enkä hillitse itseäni. Saattoi siinä myöskin olla jotain ujostelua ja jonkinlaista häpeän pelkoa, että minä aikamies nähtäisiin hätäilemässä kuin mieletön nainen pelon vuoksi, joka ehkä vain oli omaa mielikuvitustani. Oli miten oli, mutta tuskaani vain lisäsi se, etten osannut liikkua niin pian kuin olisi pitänyt.
Tultuani rantapuiston läpi aukinaiselle rantalakeudelle näin myllyn putouksen kuohun ja sen alapuolella kosken, joka moniksi pieniksi koskiksi haarautuen virtasi syvinä uomina koivuja ja muita lehtipuita kasvavien pikku saarien lomitse, jotka olivat kaitaisilla silloilla toisiinsa yhdistetyt. Samassa näin miehen tulevan myllyn ovesta ja juoksevan alas sen jyrkkää ajosiltaa. Tuoko hän sanaa tapaturmasta? Sentähdenkö hän juoksee, että pikku Yrjö on hukkunut? Ei hän enää juoksekaan. Kävelee verkalleen. En näe mitään erikoisempaa ilmettä hänen kasvoissaan. Mutta hän on valkoinen ja kalpea kuin aave? Nyt hän huomaa minut ja tervehtii, mutta kääntyy samassa toiselle polulle, joka vie hänen asuntoonsa.
Helpotuksen huokaus pääsee rinnastani—samassa kuitenkin kadotakseen. Entäpä ei poika olekaan mennyt myllylle asti, vaan on pudonnut sen alapuolella?
Huutaisinko mylläriä luokseni? Kysyisinkö, onko hän nähnyt Yrjöä rannassa? En saa sitä tehdyksi. En uskalla hankkia tuota varmuutta, vaikka samalla sitä kiihkeästi haluan, ja ennenkuin olen päättänyt mitä tehdä, on hän jo kadonnut porstuaansa.
Menen kosken rantaan, kuljen siltojen yli, etsin häntä pienistä saarista ja niiden rannoilta. En näe häntä missään, vaikka joka hetki luulen keksiväni hänen kätensä kuohujen keskessä ja hänen pienen avopäisen ruumiinsa koskea alas vierimässä. Vesi virtailee mustana, pyörittelee ilkeitä häränsilmiä, kerii vaahtovyyhtiä kivien suvannoissa,—en koskaan ole luontoa sillä silmällä katsellut eikä sekään minua. Koski on minusta kamala peto, tuhat jäseninen, pitkäselkäinen, mulkoileva kummitus kuohut nauravat tuskaani valkoisessa vaahtoparrassaan, rantapuut koukistelevat oudosti oksiaan, —ne tietävät kyllä, mitä on tapahtunut, mutta salaavat sen, ne ovat ottaneet hänet, mutta kätkevät hänet minulta tahallaan.
Ei hetkeksikään johdu mieleeni, että poika ehkä ei ole ollutkaan täällä. Mutta kun sillat ja saaret juostuani taas tulen sillalle, joka rannimmaisesta saaresta vie mantereelle, näen myllärin tulemassa takaisin myllylleen. Menen häntä vastaan.—»Kaunis ilma», sanoo hän.— »Oletteko nähnyt Yrjöä täällä missään?» kysyn nyt, koettaen hillitä hengästystäni.—»En ole täällä nähnyt, mutta tuonne ne äsken näkyivät juoksevan maantielle päin.»
Olen jo niin paneutunut siihen uskoon, että pojan täytyy olla vaarassa, ettei minulta nyt pääse edes helpotuksen huokaustakaan, vaan minä päätän seuraavassa silmänräpäyksessä, että koska hän ei ole hukkunut, niin on hänet siis härkä puskenut kuoliaaksi—ja minä alan täyttä karkua juosta pihaan päin takaisin. En enää ajattelekaan, että se voi näyttää hullulta. Ylös pihaan, ohi kartanon ja siitä kujatietä lehmitarhalle, jonne saavun aivan hengästyksissäni.