Piiat siellä parhaillaan savutulta virittävät ja huhuavat metsään, josta maantien takaa kuuluu kellojen kalketta ja vastailevien lehmien ammuntaa.
—Oletteko nähneet Yrjöä?
—Yrjöäkö? Jos ei vain liene ollut tuolla riihen takana muiden poikain joukossa?
—Minnekä päin ne sieltä menivät?
—Kunhan eivät vain menneet vasikoita hakaniitystä päästämään?
Sinne hän on mennyt! Ei ole enää epäilystäkään siitä!
Sieltäpäin kuuluukin härän mylvinää, se on ehkä juuri seivästänyt hänet sarviinsa ja iskee häntä nyt parhaillaan kantoon—siihen suureen tervaskantoon, jonka juureen se on syvän kuopan kaivanut.
Itku kurkussa, vaikeroiden kuin kuoleva, riennän minä läpi metsän, yli kivien ja kantojen, puhki näreikköjen ja katajapensaiden ääntä kohti. Tietä en jouda seuraamaan, ennenkuin se muutamassa käänteessään on edessäni, ja sitä myöten tulee vastaani mylvivä sonni. Olen varma näkeväni verta ja vaatteiden repaleita hänen sarvissaan, ja hämmästyä vähän, kun en sitä näekään. Härkä mörähtää minulle, viittaa ohi mennessään minua toisella sarvellaan, sen silmät leimahtavat ilkeästi ja salavihaisesti, ja minä olen taas varma siitä, että hän on lapseni tuhonnut ja jättänyt uhrinsa hengetönnä metsään. Luulen kuulevani uikutusta ja hiljaista vaikeroimista ja kiiruhdan sitä kohti. Nyt ei kuulu enää mitään. Nyt on siis henki lähtenyt. En tiedä enää, minne menen, ja olen hetken päästä auttamattomasti eksynyt. En löydä kantoa, jota etsin, en tunne tietä, en aitoja enkä ahoja.
Ja epätoivoissani minä alan huutaa hänen nimeään. Samalla syöksevät kaikki syntini niskaani, näen itseni kaikkine vikoineni ja paheineni, kaikki pienimmätkin pahatteot tulevat minua syyttelemään tässä soisessa, mättäisessä petäjikössä, niinkuin niiden sanotaan tuomiopäivänä tekevän. Mutta kaikkia muita suurimpana seisoo edessäni se kovuus, jolla äsken olin Yrjöä kohdellut. Hänen kuolemansa on jo omallatunnollani. Ellen olisi häntä niin tylysti ajanut pihamaalta leikkimästä, olisi hän siellä vielä nytkin ja kaikki olisi tapahtumatta. Ja kun minä huudan »Yrjöä!» eloon, huudan samalla kuin omaa pelastustani.
—Kuka se on, joka siellä huutaa! kuulen yht'äkkiä kimakan lapsenäänen huutavan aivan lähellä.