Toinnun vähän, saavun taas jollekin tielle, siinä on aita ja veräjä, ja sitä sulkemassa seisoo sama naapurin poika, joka oli Yrjön kanssa pihamaalla leikkinyt.
Saan häneltä soperrellen kysytyksi, missä Yrjö on.
—Kotonaan tuo lienee, koska sinne jäi, sanoo hän ja katselee minua suurilla, hiukan kummastuneilla silmillään.
—Eikö hän ole … eikö hänelle ole mitään … eikö härkä ole häntä puskenut?
—Härkäkö puskenut? Mikä härkä?
—Se teidän äkäinen härkä.
—Mitenkä se olisi puskenut, kun vasta pääsi aituuksesta ja Yrjö jäi kotiinsa.
—Minnekä jäi?
—Puutarhaan jäi sinne seinäviereen nukkumaan.
Pelkolumoukseni on rikottu, painajainen on poissa. Kun tulen kotiin ja menen puutarhaan, nukkuu Yrjö todellakin siellä, nukkuu päiväpaisteessa huoneen seinämällä ruohistossa, keppihevonen vieressään ja sukanvarret nilkkoihin valuneina. Hän nukkuu niin sikeästi, ettei herää, vaikka nostan hänet syliini ja kannan sisään vuoteelleen untansa jatkamaan.