Hän nähtävästi arvasi sen, sillä hetken aikaa minua omituisesti katseltuaan tarttui hän käteeni ja virkkoi äänellä, jonka hellä sointu minut kerralla voitti:
—Te ette ole onnellinen, rouva.
Purskahdin hermostuneeseen itkuun, hän samoin, me heittäysimme toinen toisemme syliin, ja ennenkuin tiesinkään, olin tunnustanut hänelle kaikki ja kertonut syyn onnettomuuteeni. Pian oli hänkin heltyneenä puhunut minulle omat kokemuksensa, jotka olivat melkein samat kuin minun.
Eivät kuitenkaan aivan samat, sillä hän oli ollut paljoa suurempi psykologi kuin minä ja tunsi ihmissydämen salaisuudet ja ihmisluonteen heikkoudet perinpohjin.
—En tosin oikein ymmärrä, sanoi hän, että voitte vielä rakastaa miestänne, niinkuin näytte tekevän. Minä teidän sijassanne, ollen noin nuori ja kaunis, hakisin huvini minäkin toisaalta. Mutta onhan se teidän asianne. Ja jos tahdotte voittaa hänet takaisin ja voitte antaa hänelle anteeksi hänen heikkoutensa, en tiedä, mikä teitä estäisi sitä tekemästä.
—Luulen jo kaikki keinot koettaneeni, sanoin minä ja kerroin hänelle lyhyesti, millä tavalla milloinkin olin koettanut oikeuksiani puolustaa.
—Ette ole kaikkia koettanut. Tai te kyllä olette kaikkia niitä keinoja koettanut, joita tällaisissa tiloissa tavallisesti koetetaan, paitsi sitä yhtä, joka auttaa.
—Mikä se sitten olisi?
Olet varmaankin, Anna hyvä, hämmästyvä yhtä paljon kuin minäkin hänen »keinonsa» kuultuasi.
—Antakaa hänelle vapaat kädet, sanokaa hänelle, että se teitä ilahduttaa ja ettette tahdo häntä siitä enää koskaan soimata.