Tunsin tämän luettuani, että jos minä olisin ollut rouva Y:n asemassa, olisin varmaankin tehnyt samalla tavalla kuin hän. Sillä jos löytyneekin miehiä, jotka vaimonsa suostumuksella ovat hänelle uskottomia, en luule kuitenkaan olevan naista, joka rakastajansa vaimolta vastaanottaisi »lupakirjan». Ymmärsin hänet niin hyvin, että melkein tunsin myötätuntoa häntä kohtaan.

Syvälle oli venäläinen neuvonantajani katsonut naissielun salaisuuksiin. Varmempaa keinoa miestensä lemmikeistä pääsemiseen ei ole. Sillä tiedä se, että salaperäisyys se on sellaisten suhteiden suurin viehätys ja että me naiset kaikista hedelmistä rakastamme eniten niitä, jotka ovat kielletyt. Jos Herra taivaassa olisi ollut psykologi, ei hän varmaankaan olisi kieltänyt syömästä omenaa, vaan siihen, kehoittanut. Ja jos luvaton rakkaus julistettaisiin luvalliseksi, ei se enää ketään viehättäisi. Ei sitä iloa kuitenkaan niinkään pian ihmiskunnalta riistettäne.

Mutta, niinkuin jo sanoin, ota sinä oppia tästä, mitä nyt olen sinulle kertonut, ja kirjoita kohta, kuinka olet onnistunut.

Ystäväsi
Olga.

ILKITYÖ.

Louhuisen vuoren laella, korkean kiven päällä, josta on laaja näköala alavaan korpeen ja sen ympärillä olevain kukkulain ahoisille rinteille, makaa vanha Repolainen päivällisuntaan syyskuun auringon lämpimästi paistaessa. Päivä helottaa tyyneltä taivaalta lämmittäen selkää, päätä ja kuonoa, joka on käpälien väliin pistettynä. Repo makaa liikkumatonna, eteensä tuijottaen ja kuunnellen vaistomaisesti kaikkia epäilyttäviä ääniä, mutta hänen ajatuksensa kulkevat toisia teitä.

Vanha Repolainen on katkeralla mielellä tänä päivänä. Hänelle on tapahtunut vääryys, jota hän ei voi unohtaa, ja hänen hellimpiä tunteitaan on loukattu. Hänellä on ollut kotiriita, ja hän on rikkonut kaikki välinsä perheensä kanssa. Vaan syy ei ollut hänen, vaan se oli eukon.

Oli se silloin ollut hyvänä ja hevelänä, kun kevättalvella hankiaisten aikana lempiviikkoja vietettiin ja noita vesakkoahoja tuolla mäkien rinteillä laukkailtiin; oli kelvannut vielä keväälläkin, kun tarvitsi apua luolan laajentamiseen. Sinne oli saanut häntä penikkoineen kaiken kesää ruokkia, kantaa yötä päivää kalaa, lintua, jänistä, hiirtä ja itse luita järsiä. Eikä sillä hyvä—kuinka monta kertaa lieneekään saanut panna henkensä alttiiksi kananpaistia niille hankkiessa. Ja mikä palkaksi kaikesta? Härisi ja riiteli ja yllytti penikoita isäänsä vastaan ja viimein rupesi vihaamaan ja tappelua tekemään, kun penikat alkoivat kyetä itse ruokaansa hankkimaan. Tuskinpa olisi enää suvainnut samassa luolassakaan asumaan, pois olisi kai pitänyt koko seudulta kaikota.

Eilen ne olivat yhteisestä tuumasta viimeisen vihansa purkaneet. Vanha Repo oli joutunut koirain ajettavaksi ja hätäpäissään ollut pakotettu luolaan turvautumaan, kun muuten olisi mäen rinteessä ollut kuoleman oma. Vaan sen sijaan, että Revotar olisi toisen pelastuksesta iloinnut ja ollut hyvillään, että metsästäjät ja koirat jäliltä haihtuivat ja poistuivat, oli käynyt päälle semmoisella vimmalla, etteivät koiratkaan moisella. Pennutkin oli yllyttänyt isäänsä repimään. Takkiinsa olisivat kyllä saaneet sekä akka että kakarat, jos olisi tahtonut, mutta kukapa heidän kanssaan härskäämään, ei siitä elämästä kuitenkaan enää olisi mihinkään. Pois hän oli sentähden mielisuosiolla lähtenyt ja tehnyt lopullisen pesäeron—on niitä metsiä muuallakin ja kevään tullen uusia ystäviä tarjolla, kun vain kerran aholla ulvahtaa.

Kirvelihän se kuitenkin mieltä, varsinkin se, että omat lapset, nuo, joiden kanssa oli kesäkauden paisteisella rinteellä hiekkakuopassa telminyt, niskasta kanneksinut…