Silloin kuului jotain, joka keskeytti kaikki hänen tuumansa ja sai hänet pystyyn kavahtamaan—kuului metsästystorven toitahdus. Mutta yhtä nopeasti hän painautui takaisin. Silmää liikauttamatta, karvaa rävähdyttämättä kivettyi hän kuulostamaan ja tuli pian vakuutetuksi siitä, ettei vaara vielä ollut uhkaava. Oli kuulunut toitahdus tuolta korven sisästä, eikä se tie, jota metsästäjät nähtävästi seurasivat, tuonut tännepäin. Välillä oli suota ja pahaa korpea ja tämä kivikkomäki, tänne ne tuskin tulisivat. Niin olikin, sinne ne yhä loittonivat, sen hän kuuli toisesta toitahduksesta, joka jo oli paljon kauempana, ja kun torvi kolmannen kerran törähti, tuli ääni jo toisen kukkulan juurelta, jonka rinteessä luola oli.
Hännänpää liikahti salamyhkäisesti … entäpä jos nyt löytävät luolan ja penikat?
Torvesta päättäen ne ovat niitä eilisiä metsämiehiä, ja niiden koirien edessä ei repoakka, joka viime talvena oli jalkansa rautaan loukannut, pitkältäkään pakoon pääse. Olisipa se kepponen!
Mutta vaikka hän näki metsästäjän koirineen rinteellä kävelevän ja luolan seutuakin nuuskivan, ei haukkua kuulunut, ja hetken kuluttua katosivat koirat ja miehet metsään. Luolassa ne ovat, ainakin penikat, eivät uskalla vielä päivän aikaan ulkona maata, vaikkeivät yöllä nähtävästi ole olleet liikkeessä. Se on viisas ja varova, repomuori … ja pieni pettymyksen tunne tunki vanhan Repolaisen mieleen. Eihän hän nyt juuri olisi sukuaan koirainkaan kitaan toivonut, mutta ei olisi sentään pieni pöläytys ollut haitaksi.
Yht'äkkiä säpsähti hän ajatusta, joka samassa välähti hänen mieleensä. Hän muisti omat jälkensä, ne toivat luolan suulta suoraan tänne, eikä eilisessä kiireessä ollut tullut niitä sotketuksikaan. Kosteassa metsässä ne varmaankin vielä tuntuvat, joskin ehkä ovat jo kankaalla ja kivisen mäen rinteessä haihtuneet.
Hän teroitti kuuloaan, vainusi pitkään ja huolellisesti, mutta ei saanut selkoa siitä, minnepäin metsästäjät ja koirat olivat kadottuaan kääntyneet.
Silloin rämähti räikeä torvi aivan lähellä mäen alla. Salaman nopeudella nakkasihe hän alas kiveltä ja kyyristyi muutamiksi silmänräpäyksiksi sen kupeelle, keskittäen kaikki hermonsa korviin ja kuonoon… Siellä ne ovat, sieltä tulevat … ja pitkiä laukkoja tehden, häntä pystynä seisten, loikkasi hän aukean yli näreikön suojaan. Vielä kerran hän pysähtyi tietäen vanhastaan, että vaara on sitä suurempi, kuta pidemmän jälen hän jättää. Mutta päästää koirat taas liian likelle…
Kuului uikahdus, kuului toinen … ei ollut aikaa enää enempään miettimiseen, ja hurjaa vauhtia syöksyi hän alas mäen rinnettä koirain kintereillä kiljuessa.
Sen ehti hän kuitenkin pakoon lähtiessään ratkaista, ettei hän lähde entisille jälilleen, mistä koirat olivat tulleet ja minne metsämiehet varmaankin ovat asettuneet väijymään. Ja toinen tuuma seurasi toista. Saatuaan pienen välimatkan koirien ja itsensä väliin teki hän nopean käänteen ja pyyhälti takaisin kukkulalle. Koirat haihtuivat mutkassa, oikaisivat pitkän matkaa alas korpeen ja vaikenivat. Pian sai heistä kuitenkin toinen jäljen päästä kiinni, molemmat hyökkäsivät takaisin kukkulalle ja helisten alkoi nyt haukku vieriskellä vuoren rinteitä pitkin.
Eihän Repo vielä isosti osannut hätäillä, eikä hän huolinut liioin vielä voimiaankaan ponnistaa. Haukusta hän kuuli, että koirat jäivät yhä enemmän jälelle. Kierroksiaan tehden palasi hän pari kertaa makuupaikoilleen ja sai suuren kiven ympärillä jälkensä sekaisin punotuksi, vyyhtesi edes takaisin samoilla sijoillaan, kiipesi kivelle, otti siitä pitkän laukan toiselle kivelle ja kiiti minkä kerkesi rinnettä alas. Kolmatta kertaa hänen sitä yrittäessään tupsahti yht'äkkiä närepensas tuleen, ja ilma vingahti hänen korvissaan. Koirat jättivät ajonsa ja laukkasivat laukausta kohti, josta heti pääsivät vereksille jälille.