Vanhaa Repoa alkoi jo arveluttaa, välistä kuului takana ei vain koirien haukunta, vaan niiden läähätyskin. Ponnistaen kaikki voimansa pääsi hän kuitenkin siksi paljon edelle, että tehtyään polvekkeen toiselle puolelle mäkeä voi siitä ojentaa minkä käpälistä lähti suoraa päätä vereksille maille.
Ne olivat pahoja maita koirille: tiheitä näreikköjä, vetisiä soita, karjan porkkaamia savisia teitä,—ja yhä heikommin kuului haukunta. Mutta varma pelastuksen paikka oli hänellä tiedossa korven laidassa oleva kolmas mäki, jossa oli vasta hakattu kaski ja sen ympärillä palometsä, missä poroisella maalla ei mikään vainu voinut jälkeä haistaa. Päästyään sinne harppasi hän kaskeen, pujottelihe runkojen ja rytöjen alitse ja kiipesi viimein puoleksi kaatuneen kuusen maltoon. Jos koirat häntä kasken sisään seuraisivat, voisi hän salateitä, jotka oli jäniksien makuuksia nuuskiessaan oppinut tuntemaan, helposti livistää tiehensä.
Läähätettyään pois pahimman kuumuuden keuhkoistaan alkoi hän kuunnella koiria. Kaukana ne vielä olivat, mutta tasaisesti ja voitonvarmasti haukkuen ne yhä lähenivät. Vimmainen viha täytti hänen mielensä sitä kuunnellessa. Kauan hän ei enää jaksane, vanhat jalat jo tuntuvat raukeilta ja jäykkenevät. Jäytävä, voimaton kiukku kirvelee rinnassa. Kaikki tämä on sen ilkiön ja hänen sikiöittensä syy, jotka nyt kaikessa rauhassa luolassaan piilevät ja ilkkuen siellä koirain haukuntaa kuuntelevat, tietysti riemuiten häntä uhkaavasta vaarasta. Jos eivät olisi pakottaneet luolasta lähtemään, ei olisi tullut jälkiäkään tehdyksi, eivätkä koirat olisi saaneet vihiä. Mutta jos minä tästä hengissä pääsen … ja hekkumalla hän ajatteli, kuinka hän silloin sitä kurkkuun karkaa eikä hellitä, ennenkuin on hampaansa yhteen purrut.
Siinä olivat taas koirat, mutta haihtuivat palaneella metsällä, niinkuin Repo oli laskenut, ja kiertelivät turhaan kaskea vainuun pääsemättä. Hetken päästä saapuivat kuitenkin metsästäjät ja koirain liikkeitä vähän aikaa seurattuaan piirittivät he kasken kolmelta taholta ja neljäs kiipesi kasken sisään koiria mukaansa huutaen. Töin tuskin ennätti Repolainen ulos piilostaan sileälle maalle, kun koirat vielä kerran olivat jälessä ja ajo alkoi entistä hurjempana. Ei ollut aikaa katsoa, minne meni, ei tilaisuutta suojattuja paikkoja etsiä, täytyi turvautua tiehen pikemmin päästäkseen. Mutta siinä oli koirainkin hyvä kaikki voimansa ponnistaa; ne näkivät saaliinsa, eivät enää haukkuneet, vaan huutivat, kohti kurkkuaan ulisivat. Lika roiski, vesi sinkoili tieltä kauas metsään, ja Repo luuli jo viimeisen tuhonsa tulleen.
Koirat olivat jo kiinni saamaisillaan, kun hän viimeiseen temppuunsa turvautuen yht'äkkiä painautui keskelle tietä koirain eteen, jolloin nämä, saamatta laukkaansa hiljennetyksi, puhalsivat päällitse ennättämättä purra, ja kun kääntyivät takaisin, vilahti vainottavan hännänpää jo katajikossa.
Pitkäksi aikaa ei ajo päässyt keskeytymään, mutta sen verran oli Repo sentään saanut hengähtää, että pääsi metsän peittoon, sakeaan näreikköön, joka oli täynnä mutkittelevia karjan uria ja jossa hänen oli helpompi paeta kuin koirien seurata, niiden kun taas oli täytynyt ottaa vainu avukseen, ja se viivytti.
Mutta uupunut hän oli, kuolluksiinsa asti hengästynyt, kieli suusta kankaalle roikkuen, eikä ollut enää pelastumisesta paljoakaan toivoa.
Silloin hän huomasi olevansa tutuilla mailla, luolan läheisyydessä. Maa kohosi, metsä harveni, siinäpähän oli jo pesän suu ja ruskeaa multaa heitettynä aholle suuren kannon kupeeseen.
Koirat ovat vielä kerran haihtuneet ja vaienneet. Jos hän nyt pujahtaa pesän suusta sisään ja kohta ulos toisesta, joka on vähän tuonnempana, hänen oma tekemänsä varareikä, jota eivät muut tunne, törmäävät koirat jälestä, luulevat hänen luolaan piiloutuneen, jäävät siihen kaivamaan, ja silloin hän…
Mutta eukko ja penikat?