Mutta metsästäjä erottaa koirat saaliistaan, hänen rintansa kuohuu, silmänsä säihkyvät—Leilasta tulee siis sittenkin metsäkoira! Hän asettaa lämpimän ja vielä vavahtelevan jäniksen selälleen maahan, polvistuu sen takajalkain päälle, vetää välkkyvän metsästyspuukon tupestaan, avaa vatsan, vetää ulos sisälmykset, maksan ja sydämen ja heittää ne Leilalle, joka odotellen on ympärillä häärinyt. Leila vapisee, silmät kiiluvat, kita aukeaa ja sinne, vereytyneeseen kurkkuun, katoaa yhdellä nielaisulla höyryävä herkkupala.—»Seh, tänne, Leila, seh, verta juomaan!»—ja metsästäjän kuperasta kourasta särpää Leila nyt kuumaa leppää, työntäytyy lähemmä, tahtoo enemmän, saa painaa turpansa vatsan onteloon … lakkii, laksuttaa … veripisarat pärskyvät sen puhtoisille poskille, silmille … kuono, turpa, viikset ovat veressä, ja pitkä veripunainen kieli nuoleksii hekkumallisesti huulia, joilla tähän saakka ainoastaan maito on helmeillyt.
Leila on saanut verikasteensa, hän on päässyt täysikasvuisten koirain kirjoihin, ryhti on kuin uusi, silmissä on uusi itsetietoinen loisto, häntä tietää tehtävänsä ja kivertyy kaarelle kuin käyrä miekka.
Leilan ensimmäinen otus … siinä on!
Mutta talon naisten mielestä on Leilan silmiin tullut jotain outoa ja epämiellyttävää, petomaista, raakaa, ja he hätistävät hänet pois, kun hän hyppää heitä vastaan.
VÄINÄMÖISEN KANTELE.
Kun Väinämöinen pois purjehtimaan lähtiessään nakkasi kanteleen kädestään, parahti se surkeasti kolkoille rantakiville pudotessaan. Silloin oli syksy, ja kylmä pohjatuuli puhalteli lämpimän kesän jälkeen, jolloin kantele oli soittajansa sormien alla soinut joka salolla, laulellut joka lehdossa. Se oli ollut vanhan soiton viimeistä kilpailua uuden kanssa, joka kaukaisista maista merien yli tunki sotatorven soittona ja kirkonkellon kuminana Suomen laulun entisille elonmaille. Ne uudet äänet olivat suuremmat ja voimakkaammat, ja ihmiskunta unohti metsäpuron lirinän, silloin kun koski kohisi ja meren ranta pauhasi.
Turhaan soitteli Väinämöinen ja koetti säveliensä viehätyksellä voittaa vieraalta vallan. Mutta kun ei kukaan häntä enää kuunnellut ja kun lapsetkin lattialta häntä pilkkasivat, niin jätti hän kiittämättömän kansansa, astui haahteensa, viritti purjeet ja purjehti pois.
Siihen jäi kantelo syystuulien soiteltavaksi, ja joskus sattui joku kariseva lehtikin sen kieliä helähyttämään, kunnes talvi satoi lumensa ja se vihdoinkin hangen alla kokonaan vaikeni niinkuin sirkka, joka ensi kylmien tultua lakkaa laulamasta ja kohmettuu vain kolohonsa. Jänikset tekivät nyt teitään sen katolle, ja metsäkana juosta piiperteli ristiin rastiin hankea myöten, joka kätki alleen purot, kukkaset, nurmikot ja jäätyneen Suomen soiton, minkä virittäjä itse harhaili maanpakolaisena idän vierailla mailla.
Talvi oli vuosien pituinen, ja kauan nukkui kantele jäistä untaan nietoksien peitossa.
Mutta viimein tuli kevätkin, ja lumet sulivat ja vuotivat järviin. Järvet paisuivat yli reunojensa, ja tulvaveden aalto kohotti kanteleen harjalleen ja heitti sen kauas rantalehdon suojaan, jossa koivahainen jo parhaillaan laittoi lehteä ja ensimmäiset kesälinnut lauloivat.