—Ja me sen lehvillä koristamme niinkuin tämänkin, lisäsivät naiset.
Mutta pitkään aikaan ei käynyt pirtti ahtaaksi. Metsä poistui pihan ympäriltä, vainiot laajenivat, kaskia kaadettiin, soita kuivattiin, ja joka vuosi vietettiin yhteinen elojuhla helteisten päivien perästä.
Vanhat vanhenivat, kuolivat pois ja saatettiin yhteisellä surulla hautaan. Mutta toisia syntyi sijaan, veljesten lauma kasvoi ja kasvoi veljesten lasten.
Vaan kun kuoli se vanhimmista vanhin, kun uupui ikuiseen uneensa suomalaisista suurin, joka oli uudistalolle kiinnekirjat hankkinut ja nostanut korpilaaksot kukkuloiden arvoon, niin sanoi hautajaisten jälkeen nuorin veljeksistä sille, joka oli veljeksistä vanhin:
—Teen oman tupani ja otan osan korvesta omaan viljelykseen.
—Rakennat riitaa, käyt erimielisyyttä kylvämään.
—Teen omia töitäni, mutta kokoon yhteiseen riiheen.
—Vaan aitan ovat avaimet minun.
—Pankaamme miehiä myöten…
—Isän kuoltua on vanhin poika isäntä.