—Uuden pirttinsä perustusta panee suomalainen, vastattiin.
—Turha työ, liika vaiva, palkka pieni…
Vaan eivät ne ne senaikuiset palkan tähden tehneetkään työtä, tekivät työtä yhteiseksi hyväksi.
Vuosi meni perustuksen panemiseen, toinen nurkkain nostamiseen, kolmas katon kaartamiseen. Mutta neljäntenä lämpisi jo uusi uuni, lämpisi sisään, lämmitti seinät, mutta savu kohosi korkeana, paksuna patsaana, ylös ilmojakin kohti.
—Mikä nousee sauhu tuolta salon sisästä? kysyivät taas vallat.
—Suomalaisen uusi tupa siellä lämpiää, vastattiin.
Ottivatpa oppaan ja kävivät katsomaan.
Kauas paistoi sieltä valkea rakennus kivisen kannokon keskestä. Ja rakentajat viettivät sen vihkimisjuhlaa, viettivät sitä viulujen soidessa ja nuorten tanssiessa, sill'aikaa kun vanhat istuivat hymyhuulin honkaisen pöydän päässä vaivoistaan leväten koivuisten koristusten alla.
—Teimme pirtin, sanoivat itsetietoisesti ja kohottivat haarikkansa.
—Me teemme toisen ja yhtä komean, kun entinen ahtaaksi käynee! vastasivat nuoret, toivo silmissä välähtäen.