Sama.»
Ei ollut Miia saanut aikoihin niin hellää, niin rakastavaista kirjettä Antiltaan. Hän, joka ei muusta tiennyt, ei muuta ajatellut kuin Anttiaan, hän, jolle ei maailmassa ollut toista miestä niin täydellistä, niin puhdasta, niin jaloa—sillä hän tunsi hänen mielipiteensä kaikista asioista—hän oli niin onnellinen saatuaan tämän uuden todistuksen sulhonsa rakkaudesta, että hän sulkeutui huoneeseensa ja kirjoitti heti paikalla vastauksen.
Alkuun pani hän: »Rakas, rakas, rakas Anttini!!!» ja hän sanoi vielä vapisevansa onnesta ja ilosta, että Antti häntä niin rakastaa. Hän oli moneen kertaan lukenut kirjeen, ja kun hän nukkuu, niin panee hän sen päänsä alle. Hän oli itkenyt ajatellessaan Anttia, jonka täytyy olla siellä niin yksin, siellä ikävässä Helsingissä. Voi, voi, jos hänkin voisi jotain tehdä, että he pian, pian voisivat perustaa oman kodin! »Kuinka sinä voit, Antti, kuvitella, että minä olisin sinulle uskoton! En minä ajattele ketään, en minä välitä en kenestäkään muusta kuin sinusta, yksin sinusta. En minä ota täällä osaa nuorten iloihin, niinkuin ehkä luulet, kuin hyvin harvoin. Ja jos sinä vain tahdot, niin voin minä olla seurustelematta kenenkään kanssa, menemättä huviretkille ja kutsuihin, koska sinäkään et tanssi ja koska et rakasta kansanjuhlia.—Usein istun minä puutarhassa sen koivun alla, jossa on nimemme ja jonka siimeksessä me viime kesänä vietimme niin monta unohtumatonta hetkeä. Minä istun ja ompelen hyräillen niitä lauluja, joita sinä rakastat. Joskus otan venheen rannasta ja soutelen järvellä. Kuinka täällä on kaunista! Mutta sinähän olet tullut runoilijaksi. Monta, monta kertaa luin sinun kauniin kuvauksesi matkastasi Suomen saaristossa. Minä luin sen papalle ja mammallekin. Ethän pane sitä pahaksesi. Ne pitävät sinusta niin paljon ja kysyvät aina, mitä sinä kirjoitat.»
Miia kirjoitti ja kirjoitti, arkin toisensa perästä. Hän oli »niin onnellinen, niin onnellinen!» Hän oli ollut väärässä epäillessään Antin tunteita, luullessaan hänen kylmenneen. Hänellä oli melkein paha omatunto, että oli voinut luulla hänestä niin pahaa, omasta uskollisesta Antistaan. Ja hän lopetti kirjeensä näin: »Voi, voi, kuinka minä sinua hirveästi rakastan! Jää hyvästi, rakas, kulta Anttini! Minä lähetän sinulle miljoonan miljoonaa lentosuudelmaa.
Sinun pikku
Miiasi.»
VIIMEINEN RAKKAUTENI.
Niinkuin tiedätte—kertoi hän—on elämässä omituisia raja-aikoja, tuollaisia tyyniä seisauksen hetkiä, jolloin ei juuri mitään ajattele eikä mitään tunne. On tavallisesti päässyt erilleen jostain entisestä, on esimerkiksi rikkoutunut rakkaussuhde, eikä mitään muuta samanlaista ole sijaan ilmaantunut. Käyskelee kädet selän takana, henkisesti joutilaana, ja katselee kylmällä, välinpitämättömällä silmällä maata, taivasta, tähtiä ja kuuta. Mieli on kirkas kuin veden kalvo, jonka kuvastinta eivät intohimot hämmennä.
Mutta samalla on se tavallista herkempi vähimmillekin vaikutuksille ulkoapäin. Ja jos naiset ymmärtäisivät tällaisia hetkiä hyväkseen käyttää, ei tarvittaisi muuta kuin hellä, hyvin osattu silmäys, osaaottava liike tai äänenvärähdys, ja alku uuteen suhteeseen olisi luotu.
Viime kevättalvella lepäsin minä tuollaisessa tilassa. Olin rauhoittunut syksyllä purkautuneesta kihlauksesta, aivan tyynesti olin eräänä päivänä järjestänyt hänen kirjeensä yhteen kääröön, sitonut ne purjelangalla lujasti kiinni ja laskenut ne laatikkooni kolmen neljän samanlaisen käärön viereen.
Ja silloin osuin minä kohtaamaan hänet, aivan sattumalta.