Muistan hyvin, millainen oli ilma. Oli kirkas, kylmähkö päivä, noin viiden tienoissa illalla, ja ruokalevon maattuani lähdin minä tavalliselle kävelylleni ennen istuutumistani työpöytäni ääreen.
Pihamaa oli sula, samaten katukäytävät päivän puolelta. Mutta niin pian kuin aurinko painui huoneen harjan taa, veti pimento rapakot ja purot riittaan, ja kengänkannat karahtelivat astuessani.
Laskeusin rantaan, ja jäin seisomaan laivasillalle.
Takanani oli äänetön pikkukaupunki, josta ei kuulunut muuta kuin tornikellon lyönti ja hetken päästä torninvartian vastaus rautakolmioon. Ensi kerran kovemmin, toinen lyönti jo heikompi ja kolmas tuskin enentäen edellisten kaikua, joka kuului tänne saakka kattojen yli, hiljaisen ilman läpi.
Edessäni olivat suuret selät nukkuen vielä talvilakanainsa alla sinervän valkeina hankina, ja ainoastaan siellä täällä joukeroittelivat viittatiet mustina kohojuovina, pistäytyen salmekkeisiin ja hiljaisten saarien taa.
Astuin alas jäälle ja aloin kulkea nientä kohti, joka oli hiukan matkaa satamasta. Mielialani oli tuollainen melkein lapsellinen tyytyväisyys, joka niin usein syntyy yksinäisissä, synkissä metsissä tai ajaessa talvisia teitä tai soudellessa tyyniä vesiä kesäisenä yönä. Hyräilee itsekseen, lausuu sanoja, joilla ei ole mitään merkitystä, ja lopuksi alkavat ajatukset haastella ääneen. Tarttuu puitten oksiin, riipii lehtiä mennessään ja heittää ne pois. Seisauttaa soutamisensa, kuuntelee kaikuja, läiskäyttelee turhanpäiten vettä airollaan. Tai potkii jäälohkareita kenkänsä kärjellä, niinkuin minä nyt tein.
Ja jos sattuu silmään jotain huomattavaa, vaikka kuinkakin vähäpätöistä, niin seisahtuu sitä katselemaan.
Niemen nenässä oli muutamia purjevenheitä talviteloillaan. Järven rannalla, puhtaassa petäjikössä ne vielä nukkuivat talviuntaan mikä kyljellään, mikä kumollaan, mikä tukien varaan nostettuna.
Varsinkin eräs niistä oli niin menevän näköinen. Sen nimenä oli »Tiira», ja se näytti siihen laskeutuneena kuin lintu siiviltään liihotellen. Minä tarkastelin joka taholta sen sopusuhtaista runkoa, kurkistin sisään, kyyristyin silmälläni sihtaamaan emäpuuta pitkin ja kolkuttelin kynnelläni laitoja, jotka joka paikasta helähtivät tervettä puuta.
Joka kerta, kun minä tapaan itseni hyräilemästä tai viheltämästä säveltä: