Oi jospa tänne läikkyilyänne…
Oi jospa tänne läikkyilyänne…
tiedän minä, että minussa alkaa herätä joitain uusia aikomuksia. Huilaukset olivat tällä kertaa tavallista pitemmät, ja vielä kaupunkiin tultuani olin minä äänessä.
Ei sujunut työ asunnossani illalla. Lähdin uudelleen ulos ja menin suoraa päätä Seurahuoneelle.
Se oli myytävänä, »Tiira»; niinkuin siitä hämärästi jo muistelin nähneeni ilmoituksen sanomalehdissä.
—Osta pois, sanoi sen omistaja, oluenpanija Grönvall. Se on juuri se, jota näyt olleen katsomassa. Minulta se joutaa, kun on poismuutto paikkakunnalta. Jos kerran purjevenheen tahdot, et voi saada mistään sen parempaa kulkijaa ja muutenkin hyvää.
Kaikki muutkin herrat olivat samaa mieltä, että »Tiira» oli paras purjevenhe näillä seuduin.
Kuunnellessani heidän kiitoksiaan muistelin minä nähneenikin sen kerran viime syksynä vesillä. Se mennä vilisti silloin täyttä laitaista, vähän matkaa satamasta, tuulen halkaisija pingoittaen sujakkana kokassa ja isopurje suurena pyrstönä perässä. Se oli maalta nähden kaunis katsoa viilettäessään valkeana lintuna sinistä vedenpintaa myöten. Luulen, että silloin lyhyen hetken toivoin sitä omakseni.
Seuraavana aamuna kävin tarkastamassa purjeita, nuoria ja mastoja, jotka olivat vaunuliiterin yläsillalla hyvässä järjestyksessä, niinkuin valmis morsiuspuku rikkaan talontyttären aitan orrella.
—Ne on kaikki ihan uudet ja täydessä kunnossa, selitti minulle
Grönvall.
Ja aavistamatta, kuinka oikeaan kohtaan hän osasi, lisäsi hän, ettei hän olisi ikinä luopunut »Tiirastaan», jos vain olisi voinut sen mukanaan viedä. Sillä venhe oli aivan uusi, hän oli tilannut sen mennä kevännä näillä ajoin, mutta se ei ollut joutunut valmiiksi ennen kuin syksyllä, ja tuskin oli hän sillä purjehtinut parina sunnuntaina.