KAKSIN.
Avioliittomme on alusta alkaen tähän päivään saakka ollut niin onnellinen, niin sopusointuinen, etten sen kaukaisimpiakaan ääniä kuulostamalla saa muistostani esille ainoatakaan häiritsevää sorahdusta. Me olemme olleet kuin kaksi viulua, jotka aina pysyvät samassa vireessä. Sen mukaan kuin toinen ylenee tai alenee, ylenee ja alenee toinenkin.
Mutta niinpä saimmekin kiinni samasta sävelestä heti ensi yrityksellä. Olimme istuutuneet rekeemme hääpäivämme iltana ja lähdimme ajamaan uutta kotiamme kohti, joka oli noin neljän tunnin matkan päässä toisessa pitäjässä. Ja tämä matka se on suloisin muistoni kaikkien suloisten joukossa. Se oli kuin lyhyt alkusoitto yhdyselämämme pitkään sävellykseen.
Ero vanhempiesi luota tuntui sinusta alussa tosin hiukan katkeralta. Muistathan, kuinka viimeisten vieraitten mentyä, jotka olimme rappujen eteen saattaneet ja lyhtyjen lunta valaistessa nahkasiinsa peitelleet, me kiiruhdimme vaihtamaan vaatteita kumpikin huoneessamme. Ennenkuin sinä jouduit valmiiksi, oli hevosemme jo ajanut esiin, ja minä odotin sinua isäsi huoneessa. Sinä ilmestyit ovelle. Olit heittänyt pois silkkisen hääpukusi, ja ylläsi oli sinulla totinen matkavaatteus. Nousin mennäkseni sinua vastaan, mutta sinä juoksit ohitseni ja heittäysit itkien isäsi syliin. Ja siitä äidin ja sisarten. Et ollut minua näkevinäsikään, kun hämilläni autoin turkkia hartioillesi, ja minä tunsin itseni niinkuin johonkin pahaan tekoon syylliseksi. Et tahtonut päästää irti pieniä sisariasi, jotka avopäin juoksivat vielä pitkän matkaa reen kupeella, yhä pitäen käsistäsi kiinni, eivätkä meistä eronneet, ennenkuin tien kavetessa upposivat lumihankeen. Sinä käännyit jälellesi heille liinaa huiskuttamaan, vaikka oli pimeä eivätkä sitä muut nähneet kuin minä.
—Hanna, sanoin minä, elä nyt itke … kuule, koeta nyt rauhoittua… Ja minä koetin tarttua käteesi, mutta sinä vedit sen pois ja katsoit yhä itkien kotiisi päin.
Aloin jo tulla onnettomaksi, rupesin kuvittelemaan, että ehkä on rakkautesi haihtunut, ehken voi antaa sinulle mitään sen sijaan, mitä olet kadottanut. Sitä vaille, etten minäkin itkenyt.
—Jos tahdot, niin käännytään takaisin…
—Ei, ei, mennään vain.
Koetit rauhoittua. Mutta paikat, joiden ohitse ajoimme, olivat sinulle niin tutut ja monimuistoiset, ja minä näin, kuinka nyyhkytykset yhä vielä värähyttelivät koko ruumistasi, kun ajoimme ohitse peltojesi, veräjiesi, aidannurkkauksiesi, tuulimyllysi, niittylatojesi ja yli sillan, josta oikealla puolen hämärti kotijärvesi selkä ja sen saaret.
Mutta kun sukulaisimmat seudut ja rakkaimmat muistot kerran olivat jälellä päin ja kun tien vieri alkoi tulla metsäisemmäksi ja vieraammaksi, aloit viihtyä, ja nyyhkytyksesi harvenivat. Kun taas hevosen hiljentäessä vauhtiaan uskalsin ojentaa sinulle käteni, päästit hansikkaasi ja annoit minulle käsipuuhkasi sisästä lämpimän tervehdyksen.