—Rakastatko minua, Hanna?
Sinä kuivasit viimeiset kyyneleesi, painoit pääsi olkaani vasten ja pidit käteni lujasti suljettuna omaasi.
Ja siitä hetkestä alkaen aloit sinä sitten tyytyä minuun. Me tulimme tasapainoon, me vakiuduimme siihen paikoillemme, lämpisimme, sulimme, ja mielialamme ikäänkuin taipuivat toisiaan vasten.
Ilma oli kuutamoinen, mutta lauha, sillä hieno pilvikerros peitti taivaan, josta silloin tällöin tipahteli leppoisata lunta. Joskus kuitenkin valkeni kuutamo kirkkaaksi poudaksi, toisen vuoron se taas harsottui. Tie kulki mustan, pimeän kuusikon läpi, hevonen sai kävellä, ja me aloimme tehdä havaintoja ja niitä vaihdella keskenämme.
—Tuo kulkunen on minusta kuin luotu tällaista yöllistä matkaa varten pilvisessä kuutamossa, huomautin minä.
—Niin minustakin, lisäsit sinä,—ja minusta tuntuu, niinkuin kaikki muut äänet täällä häiritsisivät … tai niinkuin tuo meidän kulkusemme laulaisi kehtolaulua koko maisemalle … kuinka erinomaisesti se sopii tämän ympäristön sointuun … sen ääni on vain siksi heikko, että se juuri ei pudota lunta noilta riippuvilta oksilta.
Me vertailimme kulkusen äänen eri vivahduksia, hiljemmin ja kovemmin ajaessamme alamäkiä, tasaista tietä ja ylämäkiä, joissa se hevosen käydessä liritteli tuskin kuuluvasti.
Virstapatsas oli tien vieressä ja sen juurella lumireki.
—Katso, kuinka tämä on hauska paikka, sanoit sinä. Mutta kuinka sillä on hullunkurinen lumihattu! Odota, niin minä nakkaan sen siitä alas.
Sinä puristit lumipaakun ja koetit viskata, mutta et tietysti osunut.
Se tupsahti metsään.