Huivisi joutui leuan alla epäjärjestykseen, sinä annoit minun pitää hattuasi, päästit huivin pois ja sidoit sen uudelleen. Tuo tarttui niin mieleeni, sillä sinä olit siinä hommassasi niin äidillinen ja liikkeesi niin naiselliset,
—Rakastatko minua? kysyin minä.
—Rakastan, rakastan, sanoit sinä niinkuin lasta lohduttaen, ja meiltä pääsi molemmilta nauru. Mutta sitten sinä hellyit ja käänsit poskesi suudeltavakseni,
—Voi, voi, kyllä minä sinua rakastan niin äärettömästi … tiedäthän sinä sen … epäiletkö sitä?
—En minä epäile, mutta minä tahdon aina kuulla sinun sitä vakuuttavan.
Ja sitten me taas palasimme luontoon takaisin.
—Kummastako pidät enemmän, tuostako, kun on ihan kirkas kuutamo niinkuin äsken, vaiko siitä, että on puolipilvessä niinkuin nyt?
—Pilvessä on hempeämpää ja niin pehmoista, ei ole noita jyrkkiä varjoja metsässä, ja kun putoilee vähän lunta kuutamolla, niin on sama tunne kuin lapsena ennen, kun laitoimme lakanamajan ja kuuhotimme sen alla piilossa.
—Niin minustakin, minä aioin juuri sanoa sitä samaa … kuinka omituista, että meillä on niin samanlaiset ajatukset!
—Minusta näyttää, että tämä yö ja tämä kuutamo, että ne ovat niinkuin meitä varten…