—Sinun ikkunasi ovat järvelle päin, sinä näet koko maiseman niin kauas kuin silmä kantaa.
Erotimme jo rannan suuret kuuset, nuottakodan, uimahuoneen, ja kun hevonen kohosi rantapenkereelle, niin siinä oli talomme ylenevän pellon perillä.
—Ei näy tuija ikkunoista?
—Ne eivät tiedä odottaa meitä ennen kuin huomenna … ne nukkuvat kaikki.
Ja me ajamme, lumen tipahdellessa kuulumattomasti ja haalean kuuvalon meitä ympäröidessä niinkuin hiipimällä uuteen kotiimme, josta ei kuulu hiiskahdustakaan. Vanha äitini ei ole kuullut mitään, eivät palvelijat, ei edes hallikaan. Hevonen vie itsestään nurkan ympäri, me näemme kukkia ja valkoiset harsouutimet nurkkakamarin ikkunassa ja seisahdumme rappujen eteen. Emme kiiruhda nousemaan, odotamme jotain kuin yhteisestä sopimuksesta. On ihan hiljaa. Mutta meistä tuntuu kuin olisimme kuulevinamme kotihaltiain soittavan ilmassa, takanamme, katoilla ja joka nurkassa. Ja lumi vain tippuu. Reen saverikko narahtaa, ja kulkunen kilahtaa, kun hevonen liikauttaa päätään.
Me kuuntelemme tuota katsoen toisiamme silmiin.
—Hanna! sanon minä hiljaa.
Sinä et virka mitään, puristat vain heikosti kättäni, suljet silmäsi ja nojaat minuun.
Ja tuo lyhyt hetki kotipihamme hiljaisuudessa, se oli elämämme onnellisin ja autuain. Se oli mielialojemme täydellisintä sulautumista ja tunteidemme hienointa pianissimosointua.
Sitä kesti vain sen verran aikaa, että ehdimme sen kuulla ja käsittää. Sillä samassa pudisti hevonen valjaitaan, väki heräsi pirtissä, tulia ilmaantui ikkunoihin, ja me nousimme reestä.