—Havukasanpahan vain näitte panna niin puhtaaksi, ettei jäänyt yhtä ainoata oksaa pohjaan.
—Ei ole ollut näkemisestä apua enää pitkään aikaan, ei siinä työssä eikä paljon muussakaan. Tuntotarkalta se on jo tehty, mikä on tehty. Pian tässä jään upposokeana talutettavaksenne ja hoidettavaksenne.
—Ei huoli setä hätäillä, vaikka niin kävisikin, alkoi veljenpoika lohdutella. Kyllä tässä toki talutetaan ja hoidetaan, jos niiksi tulee. Vaan vielähän tuota toki lienee aika siihen, koskapa liikuttekin omin päinne.
—Näenhän minä vähän liikkua, niin kauan kuin päivä paistaa, mutta kun vetää pilveen tai muuten hämärtyy ettei kajasta, niin ei silmän avulla näy pitkällekään pääsevän. Olin äsken eksyä pihamaalle.
—Joko on niin huonosti?
—On se, vaan minkäpäs tuolle. Tohtori viime pyhänä kyllä patisti lähtemään Helsingin linikkaan, mutta mahtaisiko olla apua. Lähteneekö silmän jää veitsellä raapien, kun ei ole sulanut voiteistakaan.
Nyt olisi veljenpoika voinut sanoa sen, jos tahtoi. Mutta mitään virkkamatta kuului hän vetävän kenkää jalastaan.
—Ja vaikkapa vähän saisikin apua, niin liikanainen olisi siihen tarpeeseen semmoinen rahameno.
—Paljonkohan tuohon menisi?
—Tohtori laski, ettei siihen menisi kuin puolitoista sataa, mutta minä sanoin, että se on julma raha sekin yhden ikälopun silmästä.