—Mitenkä muuten sinä sen saisit?
—Jos en minä saa, niin saavat pojat, kun varttuvat.
—Kunko varttuvat—kun vanhin vasta viidennellä.
—Pitää kaikin mokomin vain lähteä linikkaan, jos kerran tohtorikin luulee sieltä avun lähtevän.
Turha sitä oli enää parsia. Vaari tunsi, että asia oli ratkaistu. Hän oli saanut tietää, mitä tarvitsi. Hetken aikaa oli kurkku kiristyksessä, estäen liikutusta pääsemästä ulos. Sitten hän sanoi, koettaen sanoa niin halveksivasti kuin voi:
—Ne tohtorit luulevat ja uskottelevat … jos niiden luulojen päälle lähtisi…
Veljenpoika myöntää, koska on vaiti. Silloin vaari, niinkuin usein ennenkin vähänäköisyydestään hilpeästi leikkiä laskien, virkkoi:
—Ja enkös minä näe noita töitäni sokeampanakin tehdä. Marjojakos minä tässä olen ennenkään poiminut. Näenhän minä noita hakojani sokeampanakin hakkailla … ja silppumyllyä kiertää … ja siivuukonetta vääntää … ja verkkoa kutoa ruokani edestä.
—Jo toki enemmänkin edestä.
—Olenhan minä tätä maailmaa jo tarpeekseni katsellut. En taida minä parata sen katselemisesta eikä se siitä, että minä sitä katselen. Ja vielähän tuo kirkkaalla ilmalla ainakin aurinko näkyy ja kuu taivaalla kuumottaa.