Velkakirja virui vielä pöydällä.
—Entä tämä?
—Polta se!
—Ja sirota tuhka tuuleen.
Lähdettiin.
Oli kuljettava biljardisalin kautta, jonne ovi oli ollut puoleksi auki meidän huoneestamme. Hän oli vielä siellä, hajamielisesti, näennäisen tyynesti nakellen palloja laidasta toiseen. Hän oli nähtävästi kuullut kaiken. Hänen kasvoillaan oli ilme, niinkuin hän olisi pyytänyt armoa tai ainakin pyytänyt päästä selittämään, mutta ei kukaan meistä pysähtynyt. Hän jäi ravintolaan meidän jälkeemme.
Minulla oli mennessäni tunne, niinkuin olisimme jättäneet miehen uppoavaan laivaan ja itse soutaneet maihin. Eikö tuomiomme ehkä sittenkin ollut liika ankara? Eikö se ollut kovin pinnistettyä? Eikö olisi ollut otettava selkoa vaikuttimista ja siitä mielentilasta, missä tuo teko oli tehty? Eikö tämän takana ollut tarve uhrautua meidän hyväksemme, vapauttaa meidät tavalla millä tahansa sitoumuksistamme? Epätoivoinen teko, johon hän oli ryhtynyt kaikkein viimeisimmässä hädässä? Kun hän meni ja ratkaisi sen sillä ainoalla tavalla, mikä hänelle tällä hetkellä oli mahdollinen, eihän hän silloin vielä tiennyt, että me iloisella ja keveällä mielellä tahdoimme vapauttaa hänet, että se meidän puoleltamme oli meille itsellemme erinomaisen mieluinen teko. Eikö koko tämä tuomio tai ainakin sen toimeenpano ollut kovin äkkipikainen, aiheutuen ehkä osaksi siitä, että meidän kaunis, ylevä kädenliikkeemme oli keskeytynyt kauneimmillaan meille näin nololla tavalla? Meidän jalomielisyyttämme yht'äkkiä ei tarvittukaan, juuri silloin, kun olimme juhlallisin elein astuneet esille sitä osoittamaan. Vaikka tuomiomme hänen teostaan kaikissa tapauksissa olisi jäänyt pysyväksi, oikeutetuksi ja peruuttamattomaksi, eikö tämä ainakin vaikuttanut siihen tapaan, millä se tehtiin? Hienona miehenä hän ei ryhtynyt mihinkään selityksiin eikä puolustuksiin, vaan alistui sanaakaan sanomatta. Ja minusta alkoi tuntua, kuin olisimme tehneet itsemme syypääksi tuomion tekoon ja sen toimeenpanoon syytettyä kuulematta. Olihan tosiasia, teko semmoisenaan, inhoittava kylläkin— mutta sittenkin. Eikö tämä ollut liiaksi pinnistettyä? Eikö se ollut liika suurta melua jokapäiväisestä, tavallisesta teosta?
Olin näissä mietteissäni istunut jonkin aikaa, kun telefooni soi. On jotakin kaameaa, kun telefooni rämähtää keskiyön hiljaisuudessa. Se hälyttää kuin palokello. Se tietää tapaturmaa, onnettomuutta, usein kuolemaakin. Mutta se oli vain hän, joka pyrki puheilleni. Annoin hänelle luvan tulla.
Hän tietysti tahtoo tulla selittämään, voittamaan minua puolelleen, asianajajakseen, tietäen, että olen suvaitsevaisempi ja pehmeämpi kuin muut, että koetan ymmärtää ja asettua toisenkin kannalle. Mutta samassa minusta hänen asiansa taas oli menetetty. Näin tai ainakin tahdoin nähdä kaikki taas toverien äskeisillä yhteisillä silmillä. Minun täytyy olla solidaarinen heidän kanssaan. Lausutun tuomion täytyy jäädä voimaansa. Meillä täytyy olla oikeus tinkimättä, hellyttelemättä soveltaa häneen se, minkä samanlaisissa tapauksissa niin monta kertaa olemme soveltaneet muihin, hän ensimmäisenä, jyrkimpänä. Kuta tavallisempi, yleisempi joku siveellisen hellyyden ilmiö on, sitä ankarampi on sitä kohtaan oltava. Ei tässä siis voi käydä pyyhkeilemään eikä lieventelemään, sillä onhan teko sittenkin kaikista kehnoimpia ja rumimpia. Sitä vähemmin voi, kun on kysymys yhdestä meistä, veljeskunnan jäsenistä.
—Tulin sanomaan—