—Joitakin nimiä…
—En minä tiedä … eihän siinä voi olla mitään pahaa, niinkuin minä olen…
—Saakeli sinuas … kuinka olet voinut? Kuinka se on voinut tapahtua?
—En tiedä itsekään … olen niin sekaisin, etten saa selkoa omista kirjoistani.
—Sinun täytyy antaa meidän tutkia niitä … ehkä skandaali on vielä vältettävissä…
—Skandaali, niin, skandaali … höpisi hän, silmät jäykkinä päässä ja tukka pystyssä ja puku epäjärjestyksessä useiden valvottujen öiden jälkeen. Lähetimme hänet ajurilla kotiinsa ja lupasimme illalla tulla hänen luokseen. Mutta varokoon hän tekemästä mitään tyhmyyksiä! Me suoraan sanoen tarkoitimme sitä, ettei hän menisi hirteen.
—Enhän toki … ka, mitäs minä toki!
—Lupaatko kunniasanallasi?
—Lupaan, lupaan, kyllä minä toki lupaan.
Se oli surullinen päivä meillä virastossa. Me olimme varmasti vakuutetut siitä, että hän oli väärentänyt vekselin tai jotakin samantapaista. Alakuloisina astelimme ystävämme Yrjön luo. Hän otti meidät vastaan verrattain tyynenä, vaikka raskas epätoivo näytti häntä painavan. Rouvansa oli hän lähettänyt jonnekin kaupungille. Kirjat olivat pöydällä, kahden kynttilän välissä, niinkuin olisivat paarilla levänneet.