—Pyydän hyväntahtoisesti laskemaan korot summalle … korot ja korkojen korot kuluneelta ajalta.
Taas palasi kamereeri työhuoneeseensa, istahti pöytänsä ääreen, selaili allakkaansa ja alkoi laskea:—maaliskuun 1 päivästä 1890 maaliskuun 1 päivään 1905, kaikkiaan 15 vuotta. Se ei ole mahdollista? Ei, kyllä se sen tekee korkoineen ja korkojen korkoineen. Aikooko hän suorittaa koko sen summan? Epäilemättä. Sitä varten hän siis tuli. Oikeastaan hänen ei olisi tarvinnut olla tietävinään koko asiasta. Eihän missään tapauksessa enää olisi voitu hakea ulos vanhentunutta saatavaa. Pelkäsikö ehkä, että kuitenkin olisin käyttänyt sitä häntä vastaan. Hyvin luultavaa, että olisin sen tehnytkin. Mutta tietysti hänellä on oikeus saada paperinsa pois, jos hän kerran tahtoo sen lunastaa. Kas vaan…
Kamreeri ryhtyi kirjoittamaan puhtaaksi laskelmaansa: »Lunastettu Kansallispankin vekseli à 2,000 Smk. 1890… Korkoa korolle 15 vuodelta yhteensä 4,175 Smk.»—sehän on ollut siellä tavallaan kuin talletustilillä pankissa. Olipas miehessä sentään edes hiukan hävyn tunnetta. Viidettä tuhatta markkaa yht'äkkiä kuin pilvistä. Jotka jo aikoja sitten olin poistanut epävarmojenkin saamisteni joukosta… En tarjonnut hänelle kättä. Ei hän muuten näyttänyt sitä edellyttävänkään. Olihan pöytäkin välillämme. Esittelihe ja teititteli … no niin, kuinkas muuten.
Kamreeri palasi saliin ja ojensi laskelmansa Linnaselle, joka luotuaan siihen silmäyksen asetti pöydälle valmiin setelipakan ja aikoi lähteä.
—Sopii ensin tarkastaa, onko korko oikein laskettu.
—Se on oikein.
Kamreeri jätti Linnaselle vekselin. Molemmat kumarsivat. Otettuaan lakkinsa pianolta, kumarsi Linnanen vielä kerran:
—Pyydän anteeksi, että asia on ollut niin kauan järjestämättä.
—Noo, onhan suoritus nyt tapahtunut täysin tyydyttävästi.
—Valitan, että vasta nyt olen päässyt tilaisuuteen sen tekemään.