—Liiaksi riensin…
Kauko astuu hiljemmin…—Olkoonkin jalkani kankea, selkäni on vielä suora. Joskaan eivät omat kantapääni enää karkelossa nouse, niinkuin ennen, nousee vielä tytön, jota heitän. Eikä se ole astunnassa, vaan olennassa, ei ole reuhdonnassa, vaan ryhdissä.—Ja Kauko näkee taas nuoruutensa näkyjä… »Katsokaa, siinä hän tulee!—Kuka hän on, joka tulee?—Kauko hän on! Ettekö tunne?—Joka voitti Pohjolan isännän! Joka suisti hiiden hirven! Joka koppoi Kyllikin korjaansa!—Kenenhän ensiksi ottaa?—Astu, tyttöni, eturiviin, että näkee, jos hyvinkin tahtoisi sinut ensiksi ottaa!»—Vartokaamme, valitkaamme. Katsokaamme, kiertäkäämme. Ei pidä kiirettä Kauko. Sai huoletta ennen, kenen tahtoi. Pysähtyivät karkelot ennen, kun tanhualle astuin. Pääsi ihastuksen huudahdus, kun näkivät, kuka tulee. Hymyssä suin akat kahta kämmentä yhteen löivät. Tytöt piilivät kuiskutellen toistensa taa. Miehistä vanhin kantoi haarikan huulieni alle.
Tyhjä on kylän raitti, kaikki ovat ilomäellä. Ei näe kukaan, kun Kauko kylän läpi astuu. Ei huomaa kukaan hänen tuloansa. Yksi huomaa, vanha repaleinen ukko, joka puuta vasten istuen lallattaa: »Myöhään tulit, äijä! Härkä on syöty, oluet juotu, simat särvitty! Ei ole täällä enää mitänä sinulle! Mene sinne, mistä tulit!» ja lallattelee ja käsillään huitoo.
Koivujen välissä istuu naisia ryhmissä, simakannut keskessään, toisaalla miehiä oluttynnörin ympärillä, haarikkain kiertäessä kädestä käteen. Toiset seisovat päin karkeloon, säestäen soittoa suin ja kämmenin ja notkuvin polvin. Kauko astuu, puiden suojassa pysytellen, lähemmäksi karkelotanhuata. Nuori väki lentää juhlansa lopettajaisia, niinkuin myrskypää heitä heitteleisi. Pojat riennättävät tyttöjään kentän laidasta toiseen, pyörittävät, heittävät ilmaan, itse ponnahdellen kuin joustavat pallot. Sorjia, notkeita, helavoita, kengän kautoja kauniita, ylpeitä, niskansa nakkelijoita—kullakin omansa. Yksi ainoa tyttö, mikä lienee, seisoo siellä yksin, erillään muista, puuta vasten, vaatteet siniset, kun muilla valkeat.
Kerta katsahtaen näkee Kauko: ei noista neidoista kukaan häntä karkeloon vaadi, ei ainoakaan heistä häntä katso eikä kysy… Syntyi ottelu ennen siinä, missä ei annettu, kun Kauko tahtoi ottaa. Ei ole hänen noiden kera kiistaan käyminen. Ei ole hänen noiden poikien nimikkoja väkisin vieminen.
Hänet täyttää vanhuuttaan viha ja kiukku, huonouttaan häpeä, avuttomuuttaan surku ja itsensäsääli.
Pitäisi lähteä, mutta yhä hän siinä seisoo, tuijottaen yhä kiihtyvään karkeloon, jonka vilinä himmentää silmää.—»Mitä minä täällä?»—Mutta ei pääse hän heistä irti.
Toisella puolen karkelotanhuan, puuta vasten nojaten, seisoo yhä se yksinäinen tyttö, siniseen puettu, kun muut valkoiseen.—»Mikset mene muiden kanssa sinä? Etkö kenellekään kelvannut, vai eikö sinulle kukaan? Mitä ylpeilet? Mitä sieltä tänne tuijotat? Etkö nähnyt äijä rähjiä ennen?»
»Mitä minä täällä? Mitä tänne lähdinkään? Pitihän tietämäni.»
Kauko peräytyy puun taakse, hiipiäkseen pois, kenenkään näkemättä. Häntä nykäistään kauhtanan hihasta. Takana seisoo nainen kysyvin katsein; sen takana toinen.