Myllytupa oli ylhäällä ahteella ja sen rappusilta oli vapaa näköala yli koko kosken, niskasta alasuvantoon. Siitä näkyi leveä niska, sen supistuessa syntyi kireä, paikoitellen korkeihinkin kuohuihin puhkeava yläkoski ja sitten tuli suvanto, jonka alta lähti aika jyrkkä alakoski vieden myllyn rännin ohi ja maantiesillan alitse alimmaiseen suvantoon ja siitä järveen. Kun oli vettä hyvin, niinkuin nyt, oli koski vaaraton laskea. Usein tapahtuikin, että se laskettiin kalan kanssa ylhäältä alas asti.
Tukkukauppias ja mylläri katosivat jyrkän ahteen alle, ilmestyäkseen jonkin ajan kuluttua niskassa olevaan venevalkamaan. Valkamassa oli laituri, jonka päässä myllärin piika parhaallaan näkyi viruttavan pyykkiä. Mylläri sanoo hänelle jotakin, hän jättää totkunsa siihen ja tulee myllärin apuna työntämään venettä vesille… Sitten he nousevat laiturilta veneeseen ja lähtevät soutamaan.
Vaikk'ei minulla ollutkaan suurta luottamusta myllärin lippaan ja hänen perhosnuottaansa, enkä siis osannut toivoa saavani olla mukana taistelussa kalan kanssa, lähdin kuitenkin hiljalleen astelemaan niskaan.
Mylläri oli suorittanut ohjelmansa ensi osan: laskeutunut, rannalta toiselle soutaen, niin, että oli joutunut tyynemmältä vedeltä jänteeseen, siihen, missä varsinainen koski alkoi. Siinä hän tapansa mukaan souti useampia kertoja edestakaisin, komentaen: »Vapa toiselle puolelle… Nyt saa antaa enemmän liimaa… Kerikää vähän, siinä on matalaa!» j.n.e.—vapaherran tehdessä työtä käskettyä.
Jänne oli se paikka, mistä otti, jos otti. Nyt ei kuitenkaan ottanut.
—Ei pure, sanoin, kun vene oli minun kohdallani, lähellä rantaa.
—Soutakaa maihin, sanoi tukkukauppias ja alkoi keriä siimaa rullalle.
—Ei pidä vielä keriä … käydään vielä yksi reissu, kehoitteli mylläri.
—Käydään sitten, jos teitä huvittaa.
Jättäen vavan irralleen veneeseen oli toverini ryhtynyt sytyttämään uutta sikaria, myllärin kiskoessa venettä ylemmä vastavirtaan. He olivat noin puolitiessä rannan ja pyykkisillan välissä, kun piika huusi: