"Ei ole vaaraa, koska en aio teitä syleillä!
"Ettepä tietenkään."—Olen sen verran päässyt tajuihini, että saan naurahtaneeksi mukana.
"Suokaa anteeksi hämmennykseni, mutta—kuinka neiti on täällä?… Ettekö siis mennytkään?"
"Minne?"
"Juhlilta pois—'Saimassa'."
"Tyttöni siinä vain menivät."
"Minä luulin nähneeni—"
"Näitte siis väärin. Mutta minne te sieltä katositte?"
"Minäkö?"
Minä olen istuutunut puutarhan penkille ja sinä istut toiselle vastapäätä…. En saa katsotuksi sinua silmiin, näen vain jalkasi, sirot ja lujat, ja voimakkaan nilkan ja kaunismuotoiset kengät. Sitten näen sinut vyötäisiä myöten, joihin on kiinnitetty valkoinen ruusu, aivan varmaan äidin ruusupenkistä otettu, joita siellä oli vain yksi semmoinen suuri, minä tunnen sen siitä, että sen yksi lehti punertaa.