Olen kuin suunniltani, kuin huumautunut, en ymmärrä vielä, mitä tämä oikein on. Onko hän tullut heidän luotaan kokonaan minun luokseni? Hänkö minulle semmoista puhuu, minusta semmoista uskoo? Tietääkö hän, aavistaako hän, mitä hän oikein on minulle? Eihän tämä vain olle mikään näköhäiriö, eihän hän vain vielä pyrähtäne pois niinkuin lintu polulta— eikä jää muuta kuin oksan heilahdus?—Hänkö pyytää minua avukseen, minua yhteistyöhön, minua liittoonsa, joka täällä kaiken ikäni en ole muuta niin kaivannut kuin apua ja henkiheimoa ja ymmärtäjää? Tuleeko hän omakseni … onko jo tulemassa? Olisiko se sittenkin mahdollista? Välittääkö hän minusta muutenkin kuin aate- ja työtoverina? Mutta sama se, vaikkapa vain sellaisenakin … onhan ihmeellistä, uskomatonta, että tämä on nyt näin, sittenkuin äsken oli niin kokonaan toisin. Minä kysyn tätä kaikkea, samalla koko ajan kuullen sinun puhuvan yhä edelleen, ja minä vastaan ja alan itsekin suunnitella ja alan innostua—josta sinä yhä lämpenet ja äänesi värähtää ja povesi nousee ja silmäsi tummuu.
Me ohjelmoimme yhä edelleen kulkiessamme ohi kirkon ja kirkonkylän talojen. Se on haaveilua enemmän kuin suunnittelua. Sinun suunnitelmasi vaihtuvat, sinulla on mielestäni aate toinen toistaan onnistuneempi ja tarpeellisempi. (Ne olivat niitä, joita kaikkia sitten koetimme toteuttaa.)
"En missään ole kuullut niin kauniita ääniä kuin täällä, tuossa kirkossa —minkä ihanan kuoron täällä voisikaan saada aikaan! Ja se on saatava aikaan! On ihmeellistä, kuinka sellainen kuoro yhdistää ja kuinka sen kautta pääsee heitä lähelle, kuinka se kokoo nuoria ja vanhojakin ja kuinka sen ohessa sitten voi heille puhua ja heitä innostuttaa ja saada heitä mukaan muuhunkin. Me ensin laulatamme heidät hereille heidän omalla laulullaan."
"Kansan laululla kansan."
"Juuri niin, mutta kuulkaa, eihän siellä koululla kuulu olevan edes urkuharmoniakaan. Me ryhdymme heti hankkimaan arpajaisia. Ja siihen ainakin täytyy saada nuo herrasväetkin mukaan. Meillä on tehtäviä loppumattomiin, vaikka koko elinajaksemme!"
"Me—! Meillä—!—Vaikka koko elinajaksemme—!"
Tahdon olla, lupaan olla mukana kaikessa—minä sinun kanssasi—me kaksi— me, sinä ja minä…. Herää aatteita ja alotteita, joista ei äsken ollut aavistustakaan, löydän itsestäni semmoista, jota en olisi uskonut olevankaan. Alkaa nyt, mikä sitten jatkui kautta koko elämän, että sinä hedelmöität, annat uskoa ja luottamusta. Minä aina aloin kuin kuivua, kun sinä joskus satuit olemaan poissa…. Eihän se, mitä suunnittelimme, ollut mitään niin erikoisen nerokasta, ei mitään itsessään ihmeellistä ja uutta, mutta siinä oli minulle ihmeellistä se, että me molemmat aioimme samaa, ihailimme ja rakastimme samaa.
Kaikki käy niin luontevasti, olemme kuin vanhat tutut—olemme jo kauan sitten astuneet samoin askelin ja minusta tuntuu kuin olisimme jo kauan sitten sointuneet yhteen, näistä jo monesti puhuneet ja sopineet, ja voisimme kulkea käsikädessä. Minä sanon vähä väliä: "Niin juuri, juuri sitä minäkin olen", ja sinä sanot samoin—ja sehän se sitten on ollutkin elämänlaulumme ainainen kerronta. Minä sanon, että juuri näitähän minäkin olen kaiken ikäni hautonut ja ajatellut, vaikkei minulla ole ollut henkiheimoa eikä ymmärtäjää.
"Ei minullakaan ole ollut sitä, johon olisin oikein sointunut," sinä sanot—"muita kuin vanha opettajani," sinä sitten hetken kuluttua lisäät.
"Onhan tosin minullakin ollut Tapiosetä ja metsänvartijan Johanna ja hänen miehensä."