"Ketä ne ovat?" sinä kysyt ja minä kerron heistä hiukan, minä kerron, että Johanna oli toinen rakkauteni, kun hän oli pieni tyttö ja minä vielä pienempi poika; ensimäinen rakkauteni oli eräs punainen tyttö, joka onki tuolla pappilan laiturilla.
"Onko teillä ollut montakin rakkautta?" sinä kysyt, hymähdät.
"On," sanoin minä samoin … "oli vielä eräs tyttö koulukaupungissa, jota en edes puhutellut, ja eräs laulajatar, joka oli kuin taivaan enkeli, ja Taaton täti, isäni sisar."
"Eikö muita?"
"Ja eräs, joka oli, mutta jota ei kuitenkaan ollut. Entä teillä?"
"On minullakin ollut—eräs, josta en tiennyt, oliko häntä vai eikö."
Minä tahtoisin puhua siitä enemmän, kertoa koko elämäni, päästä sinua vielä lähemmä. Minä tahtoisin sanoa, mikä minusta näyttää olleen sen tarkoitus: se, etten joutunut täältä pois, voidakseni täällä olla apuna sinulle, kun kerran ehkä tulet, että täällä varta vasten valmistuisin kaikkeen siihen, mihin sinä minua täällä tarvitset. Sinähän tarvitset minua, minähän kelpaan sinulle, ennen kaikkia muita, siksi etten ole samanlainen kuin ne muut täällä—ja jos en olisi jäänyt tänne, en olisi sinusta se, mikä olen, vaan samanlainen kuin ne muut. Minun elämälläni on siis ollut tarkoitus, edeltämäärätty, sinun tähtesi, sitä varten, että voisin olla sinulle apuna. Tahtoisin saada tämän kaiken sinulle jotenkuten sanotuksi, jotta tietäisit, ja luottaisit….
Mutta on tultu koulun portille. Se on siinä pikku niemessään vähän yksinäisenä, autiona ja suljettuna korjauksen ja puhdistuksen jäleltä. Porttikin on tylysti lukossa. Joistain ikkunoista puuttuu vielä lasit ja niiden edessä on rumat laudat. Piha on nurmettunut. Minä avaan sinulle ovet ja me käymme kaikki huoneet. Juhlasalissa sinä laulahdat, koettaen sen sointua. Se on hyvä, oikein hyvä…. Sinä huudahtelet ja ihastelet uusia, siistejä huoneita. Sinun huoneestasi on näköala järvelle ja yli kirkonkylän peltojen, ja sinä huomaat, että siellä kauimpana näkyy meidän talon pääty ja sen katon yli koivut.
"Ehkä näkyy sieltä tuletkin talvella?"
"Ei näy, ikävä kyllä."