"Mutta lippu näkyisi."
"Meillä ei ole lippua."
"Laittakaa se lippu, minä laitan myös."
Suljemme taas ja levähdämme ulkoporstuan penkillä. On kuin innostuksesi yhtäkkiä olisi jotenkuten laimentunut, niinkuin olisit jostain alakuloinen, epävarma, mutta koettaisit kuitenkin koettamalla pysyä vireessä.
"Täällä on nyt tietysti hiukan autiota ja tyhjää, mutta jahka lapset tulevat—miksi koulu ei ala heti? On niin pitkälti syksyyn…. Tuohon täytyy laittaa puutarha—jotain siihen voisi vieläkin kylvää. Mutta mistä minä saan hevosen ja miehen—tuletteko te auraamaan sen auki?"
"Mutta aiotteko todellakin heti muuttaa tähän autioon taloon—täällä on teille liian kolkkoa ja yksinäistä."
"En voi jäädä laamanniin—se on nyt vain niin—enkähän tiedä, minne minä muuannekaan."
"Tulkaa meille siksi aikaa—äiti varmaan ottaisi teidät ilolla vastaan— ja minä myös."
"Ja tekö myös?"
Et vastannut sen varmemmin. En saanut selville, mitä ajattelit ja aioit. Katsoit minuun vain pitkästi ja silmää räpäyttämättä. Sitten luomesi värähtivät ja sinä nousit ja me lähdimme. Tie kulki järven rantaa, korkean hongikon viileätä pylvästöä. Sinä kävelit vaieten, katsahtaen vain kerran toiselle puolelle tien, missä minä kävelin, ja näytit olevan jossain kaukana.